MakroTex -haaste: Violetti

Ihanaa ystävänpäivää! <3

Tämän viikon MakroTex-haasteen aiheena on violetti. Erilaiset syötävät asiat toimivat näissä minun kuvissani pääroolissa, mutta aiheet ovat syvällisempiä. Nappasin kaupasta mukaan muutamia violetteja kasviksia tätä haastetta varten. Pyrin edelleen kehittämään omaa kuvallista tarinankerrontaani, ja näihin olen ihan tyytyväinen. Tarinat muotoutuvat lopullisiin uomiinsa kuvien rakentumisen ohella pala palalta.

Nämä pienet tarinat varmaan avautuvat kullekin omalla tavallaan, mutta tekstit kuvien ohessa tukevat sanomaa ja tuovat ehkä omia ajatuksiani paremmin esiin myös katsojalle. Kuvatekstit kirjoitin suomeksi ja englanniksi, koska usein ne tulevat mieleeni nimenomaan englannin kielellä jo kuvanottohetkellä. Syytä tähän en tiedä, mutta eipä se mitään haittaakaan!

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

Maailma on meidän peilimme, joka heijastaa takaisin myös kaiken sen mitä emme tahtoisi nähdä  f/2.8, ISO 100, 1/50sec / The world is our mirror and it reflects back everything, even if we didn’t want to see it 

Näköjään punakaalistakin voi saada hienostuneen ja juhlavan näköisen. :D Sehän on todella mahtavan värinen! Kauneutta on kaikkialla, mistä vaan osaamme sitä katseellamme etsiä.

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

f/7.1, ISO 100, 1/10 sec

Erossa / Separated

Erossa f/4, ISO 100, 1/25 sec
 / Separated

Joudumme joskus eroon läheisistämme ja harvoin niin käy omasta tahdostamme. Syy eroon voi olla sairaus, kuolema, riita tai vaikka pakolaisuus, niitä on monia. Tilanteesta riippumatta on jatkettava elämässä eteenpäin, mutta toivoa ei koskaan pidä menettää. Viinirypäleetkin pääsivät lopulta takaisin samaan rasiaan, loppu hyvin kaikki hyvin. :)

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? / What do you see in the mirror?

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? f/8, ISO 100, 1/8 sec / What do you see in the mirror?

Kun asettelin punasipulit peilin päälle, ne näyttivät ikään kuin tutkivan omaa peilikuvaansa. Kaikki ne ovat erikokoisia ja -näköisiä, niillä on omat arpensa sekä uniikki kuorensa kerroksellisuutta tietenkään unohtamatta. Aivan kuten meilläkin.

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta / Let's face ourselves with all of our flaws

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta f/8, ISO 100, 1/8 sec / Let’s face ourselves with all of our flaws 

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

Täydellinen annos jota ei ole olemassa f/9, ISO 100, 1/4 sec / The perfect dish that doesn’t exist

Ulkonäkö voi todellakin pettää, eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Tässä annoksessa voisi kuvitella olevan vaikka mitä ihanaa! Todellisuudessa siinä on käytetty kaupan valmista punajuuriperunasosetta, kotisinappia, tilliä (ainoa yrtti jota jääkaapissa oli) sekä samaisia kuivahtaneita tulppaanin terälehtiä joita muutamassa aiemmassakin kuvassa vilahti. Ei siis mikään kovin herkullinen yhdistelmä makunsa puolesta, mutta näyttää hyvältä. ”Moni kakku päältä kaunis” pätee tähän erittäin hyvin. :D Kokin työstä minulla on hieman ikävä nimenomaan tätä annosten esillelaittoa, sillä siinä sai käyttää sitä omaa silmää ja luovuutta. Onneksi voin hyödyntää näitä taitoja myös valokuvausharrastuksen parissa, eikä maulla ole aina niin väliä! ;)

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

f/4, ISO 100, 1/13

Julkaisin viikonloppuna 5 vinkkiä valokuvaukseen -postauksen, jossa kerron millainen minun luomisprosessini on ja miten työstän omia lempikuviani (kuten myös mm. nämä tässä esitellyt kuvat). Käy ihmeessä kurkkaamassa ja kerro, jos se toi sinulle uutta ajateltavaa! :)

Täältä voit käydä katsomassa miten violetti inspiroi muita haasteeseen osallistuneita!

Mukavaa viikon jatkoa! <3

Rakkaudella, Anna

Mainokset

10 kiitollisuuden aihetta & 3 toivomusta

Päällimmäisenä tunteena tänä vuonna minulla on ollut kiitollisuus. Kiitollisuus ihan pienistäkin arkisista asioista ja siitä, mitä kaikkea on vuoden aikana tapahtunut. Olen kiitollinen siitä, että nyt minulla on oikeasti mahdollisuus olla ja eheytyä rauhassa ilman sen suurempia häiriöitä. Vielä on pitkä matka edessä, mutta joka päivä ollaan askeleen lähempänä. Täällä maalla metsän keskellä sen huomaa jotenkin niin konkreettisesti, miten paljon on asiat muuttuneet ja vieläpä paljon parempaan päin.

img_5318

Tällä viikolla olen ollut kiitollinen muunmuassa:

  • Aamukahvista
  • Kiireettömyydestä
  • Siitä, kun pääsee lämpimään saunaan sulattamaan syväjäädytetyt luut!
  • Rakkaista ihmisistä ympärilläni
  • Kuumasta glögistä
  • Lumisesta maisemasta
  • Siitä, että saan toteuttaa itseäni vapaasti milloin milläkin tavalla
  • Tiskikoneesta 
  • Kuvakisaan osallistumisesta ja voitosta
  • Siitä, että saan asua juuri täällä, juuri tässä talossa ja juuri tällä hetkellä

img_6916

Haaveilen:

  • Uudesta ulkoisesta kovalevystä (tietokoneeni on niin turvoksissa että räjähtää kai kohta)
  • Pienestä matkasta, vaikka ihan lähellekin
  • Uudesta objektiivista ja jalustasta (kas kummaa!)

Kyllähän sitä välillä miettii, että olisipa kiva mennä vaikka töihin tai takaisin kouluun, mutta samalla tiedän ettei vielä ole sen aika. Vielä ei vaan ole riittävästi kapasiteettia ottaa vastaan kiirettä, aikatauluja ja stressiä. Välillä kun meinaa kotonakin romahtaa jo ihan pienestä stressinpoikasesta. Silloin aina tajuaa miten heikko onkaan. Jos nyt palaisin kouluun, niin hetken päästä olisin taas samassa pisteessä josta on lähdetty ja sitä en todellakaan halua. Nyt pitää vaan olla kärsivällinen ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät. Keskittyä niihin juttuihin jotka tuovat iloa. Täytyy antaa muutokselle aikaa, sillä mikään muutaman kuukauden prosessi tämä ei ole. Mutta sitten kun se oikea hetki koittaa ja olen ”valmis”, niin minua ei pysäytä enää mikään! :) Todennäköisesti tämä on ja tulee olemaan elämäni parasta aikaa, joten siitä pitää nauttia ja olla äärettömän kiitollinen!

Tänään on isänpäivä ja täytyykin tästä kohta kiiruhtaa valmistelemaan illan ruokia. Se on minun lahjani isälle & pappalle. <3 Hyvää isänpäivää siis!

Rakkaudella, Anna

Onnellisuuden mittari

Valokuvaamisesta on tullut mulle viimeaikoina ihan älyttömän tärkeä harrastus, tärkein jopa. En muista että olisin mistään aiemmin ollut yhtä fiiliksissä kuin tästä. Siis ihan täpinöissäni, suorastaan liekeissä! Tarkoitan sitä todella. Tämän huomaan etenkin silloin, kun saan kuvat onnistumaan sekä teknisesti että tunnelmaltaan, on fiilis ihan mieletön! Se hetki, kun visio tuleekin todeksi ja tajuaa että vitsit tästä tulee hyvä juttu. Saa olla jopa vähän ylpeä itsestään (…vaikka emmehän me suomalaiset nyt sellaista…) Heh.

Sisustusalan koulutukset on olleet myös todella edesauttavia valokuvaamisessa kehittymisen suhteen. Se tulee esille korostuneesti vasta nyt, kun minulla on aikaa ja voimavaroja harrastaa kuvaamista näinkin intensiivisesti kuin olen viimeaikoina tehnyt. Somistaminen ja stailaaminen on iso osa tätä, pitää olla silmää sommitteluun ja värien käyttöön sekä myös mittasuhteisiin. En ole kuitenkaan ollut enää hetkeen varma siitä, että käynkö tätä nykyistä sisustusalan koulua loppuun. En koe omakseni sitä, että minun pitäisi mennä sanomaan kenenkään kodista sitä tai tätä ja suostutella ketään mihinkään. Tai niin minä sen koen, koska en omaa asiaan liittyvää varmuutta, paloa siihen. Olen kuitenkin löytänyt sen varmuuden ja palon jostain muualta ja se on minusta tärkeintä. En koe koulun keskeyttämistä epäonnistumisena. Enemmän pidän epäonnistumisena sitä, että tekee väkisin jotain mikä ei vaan tunnu omalta. Olen kuitenkin saanut sisustusartesaanin opinnoistani älyttömän paljon irti enkä mitenkään olisi nyt tässä pisteessä ilman sitä. Pienistä palasista koostuu suurempi kokonaisuus ja kaikkia kokemuksia sekä oppeja tarvitaan jossain vaiheessa elämää. Aion kouluttaa itseäni lisää sitten kun on sille otollinen aika, ja hyvin todennäköinen vaihtoehto on että se on jotain valokuvaamiseen liittyvää.

Yksi suurimmista ominaisuuksista jonka olen tähän mennessä saavuttanut valokuvaamisen saralla on rohkeus. Rohkeus yhdistellä mitä erilaisimpia asioita ja materiaaleja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Rohkeus tuoda oma mielipide esille ja tehdä tarvittavat muutokset kuvien onnistumiseksi. Rohkeus ja varmuus siitä, että minä osaan ja minä pystyn, minä voin todella pärjätä. Rohkeus olla omaperäinen, oma itsensä. Kameran takana tunnistan sen Annan joka oikeasti olen. Rohkean, sielukkaan taiteilijan joka tahtoo tehdä visuaalisesti näyttävää ja kaunista sisältöä tilanteesta riippumatta. Ihmisen, joka haluaa koskettaa muita ihmisiä ja heidän sisintään jollain tapaa töidensä kautta joka kerta. Ihmisen, joka tuntee tekevänsä sillä hetkellä juuri sitä mitä rakastaa eniten. Siltä minusta nyt juuri tuntuu.

Olen miettinyt, että onko blogini ollenkaan kiinnostava, koska jaan täällä lähinnä pelkkiä kuvia (jotka on mulle itselleni tosi tärkeitä kaikki). Mutta sitten ymmärsin jotain! Oikeastaan, luulen että blogini on nyt jossain määrin täyttänyt sille asettamani tehtävän, esittelytekstissäni (joka on kirjoitettu ihan alkajaisiksi) lukee nimittäin näin: ”Tämä blogi toimii tavallaan päiväkirjana jolla tutkin omia tulevaisuuden haaveitani, jaan kokemuksiani käsillä tekemisen vaikutuksesta omaan hyvinvointiini ja onnellisuuden tunteiden määrään.”  Ja tällä hetkellä valokuvaaminen on se, mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Tämä on se, mikä minun käsieni kautta tulee muillekin näkyväksi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani elämäni tärkeimmällä matkalla, Kätteni jäljillä. <3 Matka on vasta alussa, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kun yhteen suureen kysymykseen on jo löytynyt vastaus. Jatketaan tätä matkaa yhdessä ja kehitytään jokainen yhä paremmiksi, ollaan onnellisia tästä hetkestä ja siitä mitä meillä nyt on. Minä ainakin olen juuri nyt tosi onnellinen. Tästä minun ja blogin on hyvä jatkaa eteenpäin, entistä hitsautuneempina toisiimme.

P.s. Blogihistoriani ensimmäinen (ja varmaan ainoa) postaus ilman yhtäkään kuvaa! Koska poikkeushan vahvistaa säännön. ;)

Rakkaudella, Anna

 

Ilon ja surun päivä

img_3348

Hautajaiset on aina ahdistaneet mua ihan älyttömästi. Siksi olen parhaani mukaan jopa vältellyt niitä. Eihän niistä kukaan pidä, se on selvä asia. Tänään kun mummoni siunattiin haudan lepoon, niin tottakai se oli surullista ja kyyneleet virtasivat. Tajusin kuitenkin että jokin tuntui erilaiselta kuin ennen. Jokin oli toisin. 

Nyt minulle on hahmottumassa kyky ja myös lupa tuntea. Tuntea ilot ja surut juuri sellaisina kuin ne milläkin hetkellä ovat. Aiemmin olen padonnut niitä sisääni koska en ole osannut purkaa niitä. Tai sitten olen vaan hävennyt näyttää tunteitani, etenkin vihaa ja surua. Paksu suojakuori on murtumassa pala palalta. Se on pelottavaa, mutta samalla ihan uskomattoman hienoa ja vapauttavaa. Kykenen jo kohtaamaan ihmisiä paljon pelottomammin, ja olemaan enemmän oma itseni toisten edessä ilman mitään muureja. Psykologinen vyöhyketerapia on ehdottomasti auttanut minua hurjasti eteenpäin, ja tulee varmasti auttamaan vastaisuudessakin.

Joillekin nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, mutta luulen, että osa pystyy samaistumaan sanoihini. Tunteiden patoaminen on hengenvaarallista. Oikeasti. Siksi pitäisi olla joku väylä johon niitä voi purkaa. Olen onneksi löytänyt siihen useita tapoja, mutta vielä on myös paljon tehtävää. Nyrkkeilysäkki olisi tosi kova juttu vihan purkamiseen. Tai vaikka traktorinrengas ja leka. :)

img_3359

Surun lisäksi tässä päivässä oli myös paljon ilon aiheita. Serkkuni sai muutama viikko sitten pojan, itseasiassa heti mummon poismenon jälkeisenä päivänä. Näin vauvan ensimmäistä kertaa tänään, ja voi mikä ihanuus hän onkaan! Se auttaa ymmärtämään että elämä jatkuu aina jossain muodossa. Yksi loppuu ja toinen alkaa.

Minua pyydettiin tämän pienen pojan kummiksi.❤ Tottakai suostuin, olin onnesta soikeana enkä oikein tiennyt miten päin olla! Sain pitää häntä sylissäkin.❤ Ensimmäinen kummilapseni, miten suuri kunnia se onkaan!

Rakkaudella, Anna

/ Today was a sad and joyful day at the same time. My grandma was buried, and it was sorrowful. But then, my cousin asked me to be his little boy’s godmother! <3 I was so happy and of course I said yes! It’s a huge honor. <3 Life goes on after all.

With love, Anna

Maalattua sielunmaailmaa

Ateljeen raakile on ollut viime päivinä jo kovassa käytössä! Aiheita tuntuu riittävän. Tässä kaksi eilistä maalaustani, joissa kuljetaan aika syvissä vesissä. Maalaaminen on minulle toimiva tapa purkaa ajatuksia, tunteita, pelkoja sekä käsitellä vaikeitakin asioita ja kohdata niitä.

img_3982

Anna Järvenpää: Odotus

’Odotus’ on saanut inspiraatiota alunperin Apulannan samannimisestä kappaleesta, jonka sanat kolahtavat ja tuntuivat tuolla hetkellä kertovan pitkäaikaissairaiden läheisistä. Tämä kappale naisen laulamana (esimerkiksi Johanna Kurkelan tulkinta) riipii minua jostain syystä tässä kontekstissa syvemmältä kuin alkuperäinen. Ehkä siksi, että mummoni nukkui pois tällä viikolla pitkän sairastamisen jälkeen.

Halusin kai tässä työssä käsitellä väistämätöntä kuolemaa karulla mutta jollain tapaa kauniillakin tavalla. Kuvattuna on se hetki, kun tajuaa todella kuolevansa.

Nuori, rintasyövän kertaalleen voittanut nainen on kohdannut elämän epäreilun puolen ja saanut syövän nyt toistamiseen: parantumattomana. Toiveikkaana hän on edelleen jaksanut meikata silmänsä ja piirtää itselleen kulmakarvat, jotka sytostaattihoidoissa ovat pudonneet. Sitten tulee pysäyttävä lausunto, jolloin kaikki joko menettää merkityksensä tai sitten saa sellaisen. Tavoitteena minulla oli kai herättää itseni ymmärtämään elämän väliaikaisuus, mutta nyt se toivottavasti tekee saman myös teille. Sen, että jokainen päivä voi todella olla se viimeinen. Minä en olekaan kuolematon.

”Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan
Ei keisari oo vielä kääntänyt peukaloaan
Pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa
On länsirintamalla hiljaista

Tahtoisin näyttää sulle auringon
Kantaa sut pois taakse mustan verhon
Sun täytyy vaan irrottaa
Viedä sut pois tahtoisin”

Apulanta – Odotus


 

img_3984-2

Anna Järvenpää: Valasmatka

’Valasmatka’ on minun tulkintani siitä, kuinka syvältäkin voi nousta ylös mutta siihen ei pysty yksin. Valaan kanssa voi matkustaa takaisin pinnalle, sillä sen on jossain vaiheessa pakko nousta hengittämään. Valas kuvaa ehkä jotain suurempaa ja korkeampaa voimaa joka auttaa ja saa ihmisen jatkamaan eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Se voisi olla myös joku toinen ihminen, esimerkiksi terapeutti tai läheinen joka auttaa vaikeimman yli. Valaalla ratsastaminen, kuten myös toisen apuun tarttuminen on pelottavaa. Se on hyppy tuntemattomaan.

Maalaaminen on siitä jännittävää, että koskaan ei tiedä millainen lopputulos tulee olemaan. Sen takia luonnostelen hyvin vähän jos ollenkaan ja annan ajatuksenvirran ja alitajunnan hoitaa loput. Tarina muodostuu pikkuhiljaa maalauksen edetessä ja sen oikeastaan ymmärtää itsekin kunnolla vasta taulun valmistuttua. Ja se tarina syvenee silloin kun sitä katselee ja siitä keskustelee jonkun muun kanssa.


 

img_3987

Sitten yksi kirjavinkki aiheeseen liittyen:

Paulo Coelhon ’Veronika päättää kuolla’ on kirja jota luen parhaillani ja jonka avulla myös käsittelen kuolemaa aiheena. Siitä tuo ensimmäisenä oleva taulukin varmaan sai paljolti inspiraatiota. Olen noin puolessa välissä, joten vielä on vähän luettavana, mutta voin suositella sitä nyt jo ihan jokaiselle kuten kaikkia muitakin Coelhon kirjoja. Ne eivät petä koskaan. Tässä takakannen teksti:

Veronika on nuori ja kaunis, hänellä on varma työpaikka ja rakastava perhe. Hän ei ole kuitenkaan onnellinen; hänen elämästään puuttuu jotain. Marraskuun 11. päivän aamuna vuonna 1997 hän päättää kuolla. Veronika ottaa yliannoksen unilääkkeitä – ja herää jonkin ajan kuluttua Viletessä, paikallisessa sairaalassa. Siellä hänelle kerrotaan, että hänen sydämensä on vaurioitunut ja hänellä on vain muutama päivä elinaikaa. Tarina seuraa Veronikaa läpi näiden kiihkeiden päivien. Hän alkaa katsella tarkemmin ympärilleen ja kiinnostuu muista potilaista ja siitä, mitä hulluus oikeastaan on. Veronika ymmärtää, että kaikki elämän hetket ovat seurausta tietoisesta valinnasta elämän ja kuoleman välillä. Veronika päättää kuolla on romaani, joka käsittelee vaikeaa aihetta: kuolemaa. Siitä huolimatta Coelhon onnistuu kirjoittaa siitä lämmöllä, optimismilla ja elämänhalulla.

 Terkuin, Anna

 

/ Hello! Here are my two recent paintings from yesterday. First painting’s name is ’Expectation’ or ’Waiting’ in english. I’m not sure which one is correct, but I hope you get the point. There is young woman who had her second breast cancer diagnose, incurable this time. It’s the moment, when you realize that you’re going to die. That you are not immortal. In my head I’m right now going through thing called ’death’ (I mean generally, not literally.) My grandma passed away this week and I’m doing grieving my own way, by painting.

Other is called ’Whale trip’ in english. It’s about getting up again from the depth, but you need help to succeed. This whale is like some kind of bigger might, and it just has to come to the surface and breath eventually. It can also be another person who helps you. Riding a whale can be really frightening, as can help receiving be scary too. 

I also read Paulo Coelho’s ’Veronika decides to die’ right now. It’s about death as well, and even if I’ve read it only half way now, I can subscribe it to anyone. Paulo Coelho never lets you down.

With love, Anna