MakroTex -haaste: Violetti

Ihanaa ystävänpäivää! ❤

Tämän viikon MakroTex-haasteen aiheena on violetti. Erilaiset syötävät asiat toimivat näissä minun kuvissani pääroolissa, mutta aiheet ovat syvällisempiä. Nappasin kaupasta mukaan muutamia violetteja kasviksia tätä haastetta varten. Pyrin edelleen kehittämään omaa kuvallista tarinankerrontaani, ja näihin olen ihan tyytyväinen. Tarinat muotoutuvat lopullisiin uomiinsa kuvien rakentumisen ohella pala palalta.

Nämä pienet tarinat varmaan avautuvat kullekin omalla tavallaan, mutta tekstit kuvien ohessa tukevat sanomaa ja tuovat ehkä omia ajatuksiani paremmin esiin myös katsojalle. Kuvatekstit kirjoitin suomeksi ja englanniksi, koska usein ne tulevat mieleeni nimenomaan englannin kielellä jo kuvanottohetkellä. Syytä tähän en tiedä, mutta eipä se mitään haittaakaan!

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

Maailma on meidän peilimme, joka heijastaa takaisin myös kaiken sen mitä emme tahtoisi nähdä  f/2.8, ISO 100, 1/50sec / The world is our mirror and it reflects back everything, even if we didn’t want to see it 

Näköjään punakaalistakin voi saada hienostuneen ja juhlavan näköisen. 😀 Sehän on todella mahtavan värinen! Kauneutta on kaikkialla, mistä vaan osaamme sitä katseellamme etsiä.

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

f/7.1, ISO 100, 1/10 sec

Erossa / Separated

Erossa f/4, ISO 100, 1/25 sec
 / Separated

Joudumme joskus eroon läheisistämme ja harvoin niin käy omasta tahdostamme. Syy eroon voi olla sairaus, kuolema, riita tai vaikka pakolaisuus, niitä on monia. Tilanteesta riippumatta on jatkettava elämässä eteenpäin, mutta toivoa ei koskaan pidä menettää. Viinirypäleetkin pääsivät lopulta takaisin samaan rasiaan, loppu hyvin kaikki hyvin. 🙂

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? / What do you see in the mirror?

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? f/8, ISO 100, 1/8 sec / What do you see in the mirror?

Kun asettelin punasipulit peilin päälle, ne näyttivät ikään kuin tutkivan omaa peilikuvaansa. Kaikki ne ovat erikokoisia ja -näköisiä, niillä on omat arpensa sekä uniikki kuorensa kerroksellisuutta tietenkään unohtamatta. Aivan kuten meilläkin.

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta / Let's face ourselves with all of our flaws

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta f/8, ISO 100, 1/8 sec / Let’s face ourselves with all of our flaws 

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

Täydellinen annos jota ei ole olemassa f/9, ISO 100, 1/4 sec / The perfect dish that doesn’t exist

Ulkonäkö voi todellakin pettää, eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Tässä annoksessa voisi kuvitella olevan vaikka mitä ihanaa! Todellisuudessa siinä on käytetty kaupan valmista punajuuriperunasosetta, kotisinappia, tilliä (ainoa yrtti jota jääkaapissa oli) sekä samaisia kuivahtaneita tulppaanin terälehtiä joita muutamassa aiemmassakin kuvassa vilahti. Ei siis mikään kovin herkullinen yhdistelmä makunsa puolesta, mutta näyttää hyvältä. ”Moni kakku päältä kaunis” pätee tähän erittäin hyvin. 😀 Kokin työstä minulla on hieman ikävä nimenomaan tätä annosten esillelaittoa, sillä siinä sai käyttää sitä omaa silmää ja luovuutta. Onneksi voin hyödyntää näitä taitoja myös valokuvausharrastuksen parissa, eikä maulla ole aina niin väliä! 😉

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

f/4, ISO 100, 1/13

Julkaisin viikonloppuna 5 vinkkiä valokuvaukseen -postauksen, jossa kerron millainen minun luomisprosessini on ja miten työstän omia lempikuviani (kuten myös mm. nämä tässä esitellyt kuvat). Käy ihmeessä kurkkaamassa ja kerro, jos se toi sinulle uutta ajateltavaa! 🙂

Täältä voit käydä katsomassa miten violetti inspiroi muita haasteeseen osallistuneita!

Mukavaa viikon jatkoa! ❤

Rakkaudella, Anna

Mainokset

10 kiitollisuuden aihetta & 3 toivomusta

Päällimmäisenä tunteena tänä vuonna minulla on ollut kiitollisuus. Kiitollisuus ihan pienistäkin arkisista asioista ja siitä, mitä kaikkea on vuoden aikana tapahtunut. Olen kiitollinen siitä, että nyt minulla on oikeasti mahdollisuus olla ja eheytyä rauhassa ilman sen suurempia häiriöitä. Vielä on pitkä matka edessä, mutta joka päivä ollaan askeleen lähempänä. Täällä maalla metsän keskellä sen huomaa jotenkin niin konkreettisesti, miten paljon on asiat muuttuneet ja vieläpä paljon parempaan päin.

img_5318

Tällä viikolla olen ollut kiitollinen muunmuassa:

  • Aamukahvista
  • Kiireettömyydestä
  • Siitä, kun pääsee lämpimään saunaan sulattamaan syväjäädytetyt luut!
  • Rakkaista ihmisistä ympärilläni
  • Kuumasta glögistä
  • Lumisesta maisemasta
  • Siitä, että saan toteuttaa itseäni vapaasti milloin milläkin tavalla
  • Tiskikoneesta 
  • Kuvakisaan osallistumisesta ja voitosta
  • Siitä, että saan asua juuri täällä, juuri tässä talossa ja juuri tällä hetkellä

img_6916

Haaveilen:

  • Uudesta ulkoisesta kovalevystä (tietokoneeni on niin turvoksissa että räjähtää kai kohta)
  • Pienestä matkasta, vaikka ihan lähellekin
  • Uudesta objektiivista ja jalustasta (kas kummaa!)

Kyllähän sitä välillä miettii, että olisipa kiva mennä vaikka töihin tai takaisin kouluun, mutta samalla tiedän ettei vielä ole sen aika. Vielä ei vaan ole riittävästi kapasiteettia ottaa vastaan kiirettä, aikatauluja ja stressiä. Välillä kun meinaa kotonakin romahtaa jo ihan pienestä stressinpoikasesta. Silloin aina tajuaa miten heikko onkaan. Jos nyt palaisin kouluun, niin hetken päästä olisin taas samassa pisteessä josta on lähdetty ja sitä en todellakaan halua. Nyt pitää vaan olla kärsivällinen ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät. Keskittyä niihin juttuihin jotka tuovat iloa. Täytyy antaa muutokselle aikaa, sillä mikään muutaman kuukauden prosessi tämä ei ole. Mutta sitten kun se oikea hetki koittaa ja olen ”valmis”, niin minua ei pysäytä enää mikään! 🙂 Todennäköisesti tämä on ja tulee olemaan elämäni parasta aikaa, joten siitä pitää nauttia ja olla äärettömän kiitollinen!

Tänään on isänpäivä ja täytyykin tästä kohta kiiruhtaa valmistelemaan illan ruokia. Se on minun lahjani isälle & pappalle. ❤ Hyvää isänpäivää siis!

Rakkaudella, Anna

Onnellisuuden mittari

Valokuvaamisesta on tullut mulle viimeaikoina ihan älyttömän tärkeä harrastus, tärkein jopa. En muista että olisin mistään aiemmin ollut yhtä fiiliksissä kuin tästä. Siis ihan täpinöissäni, suorastaan liekeissä! Tarkoitan sitä todella. Tämän huomaan etenkin silloin, kun saan kuvat onnistumaan sekä teknisesti että tunnelmaltaan, on fiilis ihan mieletön! Se hetki, kun visio tuleekin todeksi ja tajuaa että vitsit tästä tulee hyvä juttu. Saa olla jopa vähän ylpeä itsestään (…vaikka emmehän me suomalaiset nyt sellaista…) Heh.

Sisustusalan koulutukset on olleet myös todella edesauttavia valokuvaamisessa kehittymisen suhteen. Se tulee esille korostuneesti vasta nyt, kun minulla on aikaa ja voimavaroja harrastaa kuvaamista näinkin intensiivisesti kuin olen viimeaikoina tehnyt. Somistaminen ja stailaaminen on iso osa tätä, pitää olla silmää sommitteluun ja värien käyttöön sekä myös mittasuhteisiin. En ole kuitenkaan ollut enää hetkeen varma siitä, että käynkö tätä nykyistä sisustusalan koulua loppuun. En koe omakseni sitä, että minun pitäisi mennä sanomaan kenenkään kodista sitä tai tätä ja suostutella ketään mihinkään. Tai niin minä sen koen, koska en omaa asiaan liittyvää varmuutta, paloa siihen. Olen kuitenkin löytänyt sen varmuuden ja palon jostain muualta ja se on minusta tärkeintä. En koe koulun keskeyttämistä epäonnistumisena. Enemmän pidän epäonnistumisena sitä, että tekee väkisin jotain mikä ei vaan tunnu omalta. Olen kuitenkin saanut sisustusartesaanin opinnoistani älyttömän paljon irti enkä mitenkään olisi nyt tässä pisteessä ilman sitä. Pienistä palasista koostuu suurempi kokonaisuus ja kaikkia kokemuksia sekä oppeja tarvitaan jossain vaiheessa elämää. Aion kouluttaa itseäni lisää sitten kun on sille otollinen aika, ja hyvin todennäköinen vaihtoehto on että se on jotain valokuvaamiseen liittyvää.

Yksi suurimmista ominaisuuksista jonka olen tähän mennessä saavuttanut valokuvaamisen saralla on rohkeus. Rohkeus yhdistellä mitä erilaisimpia asioita ja materiaaleja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Rohkeus tuoda oma mielipide esille ja tehdä tarvittavat muutokset kuvien onnistumiseksi. Rohkeus ja varmuus siitä, että minä osaan ja minä pystyn, minä voin todella pärjätä. Rohkeus olla omaperäinen, oma itsensä. Kameran takana tunnistan sen Annan joka oikeasti olen. Rohkean, sielukkaan taiteilijan joka tahtoo tehdä visuaalisesti näyttävää ja kaunista sisältöä tilanteesta riippumatta. Ihmisen, joka haluaa koskettaa muita ihmisiä ja heidän sisintään jollain tapaa töidensä kautta joka kerta. Ihmisen, joka tuntee tekevänsä sillä hetkellä juuri sitä mitä rakastaa eniten. Siltä minusta nyt juuri tuntuu.

Olen miettinyt, että onko blogini ollenkaan kiinnostava, koska jaan täällä lähinnä pelkkiä kuvia (jotka on mulle itselleni tosi tärkeitä kaikki). Mutta sitten ymmärsin jotain! Oikeastaan, luulen että blogini on nyt jossain määrin täyttänyt sille asettamani tehtävän, esittelytekstissäni (joka on kirjoitettu ihan alkajaisiksi) lukee nimittäin näin: ”Tämä blogi toimii tavallaan päiväkirjana jolla tutkin omia tulevaisuuden haaveitani, jaan kokemuksiani käsillä tekemisen vaikutuksesta omaan hyvinvointiini ja onnellisuuden tunteiden määrään.”  Ja tällä hetkellä valokuvaaminen on se, mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Tämä on se, mikä minun käsieni kautta tulee muillekin näkyväksi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani elämäni tärkeimmällä matkalla, Kätteni jäljillä. ❤ Matka on vasta alussa, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kun yhteen suureen kysymykseen on jo löytynyt vastaus. Jatketaan tätä matkaa yhdessä ja kehitytään jokainen yhä paremmiksi, ollaan onnellisia tästä hetkestä ja siitä mitä meillä nyt on. Minä ainakin olen juuri nyt tosi onnellinen. Tästä minun ja blogin on hyvä jatkaa eteenpäin, entistä hitsautuneempina toisiimme.

P.s. Blogihistoriani ensimmäinen (ja varmaan ainoa) postaus ilman yhtäkään kuvaa! Koska poikkeushan vahvistaa säännön. 😉

Rakkaudella, Anna

 

Miten päädyin tähän pisteeseen?

IMG_9284
Tämän tekstin tarkoituksena on nyt avata teille lähimenneisyyttäni eli sitä, miksi istun juuri nyt kirjoittamassa tätä blogia sellaisena kuin se on.

MITÄ?

Olen pitänyt sisustusartesaanin opintojeni ohella oppimispäiväkirjaa eli blogia aiemmin, joten ihan uutta tämä bloggaaminen ei ole. Nyt kun opintoni ovat tauolla, niin halusin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja tehdä kokonaan uuden blogin hieman erilaiseksi oppimispäiväkirjaksi. Tällä kertaa haluan oppia lisää itsestäni, siitä kuka minä olen ja mitä haluan tehdä. Sisustusartesaanin työ ei ehkä ole kovin kaukana siitä, mutta haluan opetella lisää erilaisia taitoja jotta saisin lisäosviittaa siitä mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Voi olla, että se oikea ala löytyy huomenna tai vasta 10 vuoden päästä mutta mitä väliä. Hauskaa voi ja täytyy pitää sitä odotellessa, meni siihen kuinka kauan tahansa. Mikään taito ei koskaan mene hukkaan, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut!

MIKSI?

Se että asumme nyt täysin maaseudulla isossa vanhassa perintöhirsitalossa ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys, enkä todellakaan olisi uskonut sitä keskustan pikkuisessa yksiössäni jos joku olisi vuosi sitten tullut minulle niin sanomaan! Puhumattakaan siitä, että keskeytän koulun. Se on ollut alusta asti minulle todella tärkeä asia ja jopa henkireikä (ehkä vähän liikaakin kun nyt jälkeenpäin ajattelen.)

Olin koko artesaaniopintojeni ajan todella tunnollinen ja sainkin kaikista aineista pelkkiä kiitettäviä. Vähempään en olisi kyllä tyytynytkään, koska tavoitteeni olivat alusta asti todella korkealla. Kun jotain aloin tekemään niin tein sen todella hyvin, näen sen nyt. Mutta silloin ei tuntunut mikään olevan tarpeeksi hyvää vaan kerta toisensa jälkeen koin olevani riittämätön. Toisaalta taas sisimmässäni tiesin osaavani asiani hyvin, mutta joku sisälläni esti nauttimasta siitä muutamaa sekuntia kauempaa. Ongelmiani olivat siis täydellisyyden tavoittelun lisäksi armottomuus itseäni kohtaan, itseluottamuksen puute/muiden mielipiteiden jatkuva pelkääminen ja omien voimavarojen kuluttaminen jatkuvalla säästöliekillä seurauksista piittaamatta. Jälkimmäisiä olen harrastanut jo kauan. Koulunkin ohella tein töitä välillä täyttäkin viikkoa ja treenasin salilla kovaa. En silloinkaan ymmärtänyt että pakenin vaan jatkuvasti omia ongelmiani ja hukutin niitä milloin mihinkin.

Mutta niin ne asiat vaan muuttuu ja loksahtaa lopulta kohdilleen kun tulee oikea aika. Se on ihan varma, että asiat tapahtuvat kyllä ajallaan jos niiden vaan antaa tapahtua. Sitten voi jälkeenpäin naureskella, että näinhän tän pitikin mennä (kokemusta on.)

MILLOIN?

Syksyllä 2015 alkoi minun elämässäni käännekohta, kun aloin tietoisesti hiljalleen käsitellä lapsuuttani ja siihen liittyviä muistoja. Olin muutenkin todella stressaantunut ja  väsynyt, ja olinkin melkein kuukauden verran pois koulusta loppuvuodesta kun en vaan jaksanut nousta enää sängystä ylös. Olisi jo silloin pitänyt hälytyskellojen alkaa soida, mutta puskin vaan eteenpäin kuin höyryjuna välittämättä sen enempää kehon ja mielen signaaleista.

Alkuvuodesta 2016 alkoi paljon odotettu kolmen kuukauden työssäoppimisjakso, joka oli minulle monella tapaa hyvin kasvattava ja kaikesta huolimatta ihan mahtava kokemus. Olin saanut paikan tamperelaisesta sisustussuunnittelutoimistosta ja se ylitti todellakin odotukseni! Vaikka nautin siitä täysin rinnoin, niin nyt jälkeenpäin ajateltuna masennus oireili sen aikana välillä aika pahastikin. Koin niin pahoja riittämättömyyden, mitään osaamattomuuden ja häpeän tunteita että ihmettelen miten jaksoin koko jakson loppuun asti. Paikka, työkaverit ja projektit olivat huippuja, ja opin siellä ihan käsittämättömän paljon asioita sisustussuunnittelusta ja somistamisesta joten siitä se ei kyllä johtunut. Oma kapasiteetti vaan oli kertakaikkiaan ollut jo kauan ihan finaalissa, eikä siihen auttanut viikon tai kahdenkaan lomat. Tein viimeisenä projektina ja näyttötyönä periaatteessa kokonaisen ravintolan sisustussuunnitelman, joka oli laajuudessaan aika valtava nyt kun ajattelee.

Mutta minä selvisin! Lähdin sieltä kiitettävät arvosanat ja ylistyssanat mukanani, sekä sen valtavan tietomäärän kanssa ja saatoin todellakin olla ylpeä itsestäni. Samaan aikaan olin kuolemanväsynyt ja halusin vain nukkua. Sitä kyllä teinkin, kahden kaupungin välinen reissaaminen ja pitkät vaativat päivät oli tehneet tehtävänsä ja tämä tyttö oli puristanut itsestään jokaikisen pisaran irti.

Työssäoppimisjakson jälkeen jäinkin sitten kotiin ja sain keskivaikean masennusdiagnoosin lääkäriltä. Ei se siinä vaiheessa enää mikään yllätys ollut, koska olin vasta vähän aiemmin hoksannut sen itse. Silloin se tuli kyllä jotenkin puun takaa, vaikka kaikki merkit olivatkin selvästi näkyvissä. ”Enhän minä voi olla masentunut? Eihän minulla ole moiseen edes aikaa!” Joopa joo, se ei paljoa kysele että onko sulla aikaa vai ei. Se tulee jos on tullakseen, mutta siitä pääsee yli. Mieltä painavat asiat käsitellään hissukseen ja keskitytään lepäämään, sekä tekemään mahdollisuuksien mukaan vain niitä asioita joista eniten nauttii. Kaikki ylimääräinen mielen kuormitus karsitaan pois (myös liika positiivinen, vaikka kuulostaakin ehkä oudolta.)

Läheisten ja perheen tuki on myös ollut todella isossa roolissa, ilman miestäni ja hänen suurta ymmärrystään tilannettani kohtaan en olisi nyt tässä. Myös ympäristön vaihto auttoi todella paljon. Itseasiassa, jos olisin jäänyt kotikaupunkiini niin tuskin olisin parantunut lainkaan, päinvastoin tilanne olisi varmaan pahentunut. Siksi asumme nyt täällä maalla, missä ei juuri ihmisiä ole muutamia sukulaisia lukuunottamatta. Täällä on tyyni, rauhallinen ja parantava ilmapiiri luonnon keskellä ja järven rannassa.

ENTÄ NYT?

Vuolaan vuodatuksen jälkeen voin vaan todeta olevani tosi iloinen siitä mitä käyn parhaillani läpi. Vihdoin alan myös pikkuhiljaa ymmärtää sitä, millaista on kun on oikeasti onnellinen. Minulla on kaikkea riittävästi juuri nyt, ei liikaa eikä liian vähän. Toki unelmiakin on ja ne on tehty toteutettaviksi, mutta pala kerrallaan. Vaikka olisi ollut kuinka huono päivä, niin minulla on aina ollut sisälläni vahva usko parempaan ja siihen, että kaikki muuttuu. Sitä kutsutaan myös toivoksi. Ja niinhän ne asiat muuttuikin. Paljon asioita on vielä käsiteltävä menneisyydestä jotta päästään ns. ”normaalitilaan”, mutta en ole siitä pahoillani. Kuten sanotaan, tärkeintä ei ole määränpää vaan se matka joka sinne kuljetaan.

Paljon jäi varmaan sanomatta, mutta oli sitä tarinaa siinäkin riittämiin. En edes tiedä onko järkeä jakaa kaikkea tätä informaatiota tänne kaikkien nähtäville, mutta ehkä vihdoin on korkea aika lakata miettimästä ja pelkäämästä muiden mahdollisia mielipiteitä, olen tehnyt sitä jo koko tähänastisen elämäni. Tämä kaikki sekamelska on osa minua ja kuuluu olennaisesti blogin syntyyn. Ilman tätä ei olisi koko blogia. Mielestäni tämä on ikään kuin kirjan johdanto, ilman sitä et tiedä koko tarinaa ja se pieni, mutta tärkeä osa sisällöstä jää kokonaan pois.

Sain nyt kirjoitettua ajatuksiani menneestä ylös ja selkeytettyä sitä myös itselleni. Kirjoittaminen ja käsillä tekeminen on minulle terapiaa, ja jos joku muu jonain päivänä saa tästä tekstistä tai blogista jotain irti, niin olen vaan todella iloinen!

Kiitollisin mielin kaikesta kokemastani ja vielä kokematta jääneestä voin levollisin mielin herätä huomiseenkin päivään tietäen, että kaikki kyllä järjestyy niin kuin pitääkin.<3

Väsähtänein terveisin, Anna

IMG_8801