MakroTex -haaste: Violetti

Ihanaa ystävänpäivää! ❤

Tämän viikon MakroTex-haasteen aiheena on violetti. Erilaiset syötävät asiat toimivat näissä minun kuvissani pääroolissa, mutta aiheet ovat syvällisempiä. Nappasin kaupasta mukaan muutamia violetteja kasviksia tätä haastetta varten. Pyrin edelleen kehittämään omaa kuvallista tarinankerrontaani, ja näihin olen ihan tyytyväinen. Tarinat muotoutuvat lopullisiin uomiinsa kuvien rakentumisen ohella pala palalta.

Nämä pienet tarinat varmaan avautuvat kullekin omalla tavallaan, mutta tekstit kuvien ohessa tukevat sanomaa ja tuovat ehkä omia ajatuksiani paremmin esiin myös katsojalle. Kuvatekstit kirjoitin suomeksi ja englanniksi, koska usein ne tulevat mieleeni nimenomaan englannin kielellä jo kuvanottohetkellä. Syytä tähän en tiedä, mutta eipä se mitään haittaakaan!

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

Maailma on meidän peilimme, joka heijastaa takaisin myös kaiken sen mitä emme tahtoisi nähdä  f/2.8, ISO 100, 1/50sec / The world is our mirror and it reflects back everything, even if we didn’t want to see it 

Näköjään punakaalistakin voi saada hienostuneen ja juhlavan näköisen. 😀 Sehän on todella mahtavan värinen! Kauneutta on kaikkialla, mistä vaan osaamme sitä katseellamme etsiä.

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

f/7.1, ISO 100, 1/10 sec

Erossa / Separated

Erossa f/4, ISO 100, 1/25 sec
 / Separated

Joudumme joskus eroon läheisistämme ja harvoin niin käy omasta tahdostamme. Syy eroon voi olla sairaus, kuolema, riita tai vaikka pakolaisuus, niitä on monia. Tilanteesta riippumatta on jatkettava elämässä eteenpäin, mutta toivoa ei koskaan pidä menettää. Viinirypäleetkin pääsivät lopulta takaisin samaan rasiaan, loppu hyvin kaikki hyvin. 🙂

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? / What do you see in the mirror?

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? f/8, ISO 100, 1/8 sec / What do you see in the mirror?

Kun asettelin punasipulit peilin päälle, ne näyttivät ikään kuin tutkivan omaa peilikuvaansa. Kaikki ne ovat erikokoisia ja -näköisiä, niillä on omat arpensa sekä uniikki kuorensa kerroksellisuutta tietenkään unohtamatta. Aivan kuten meilläkin.

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta / Let's face ourselves with all of our flaws

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta f/8, ISO 100, 1/8 sec / Let’s face ourselves with all of our flaws 

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

Täydellinen annos jota ei ole olemassa f/9, ISO 100, 1/4 sec / The perfect dish that doesn’t exist

Ulkonäkö voi todellakin pettää, eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Tässä annoksessa voisi kuvitella olevan vaikka mitä ihanaa! Todellisuudessa siinä on käytetty kaupan valmista punajuuriperunasosetta, kotisinappia, tilliä (ainoa yrtti jota jääkaapissa oli) sekä samaisia kuivahtaneita tulppaanin terälehtiä joita muutamassa aiemmassakin kuvassa vilahti. Ei siis mikään kovin herkullinen yhdistelmä makunsa puolesta, mutta näyttää hyvältä. ”Moni kakku päältä kaunis” pätee tähän erittäin hyvin. 😀 Kokin työstä minulla on hieman ikävä nimenomaan tätä annosten esillelaittoa, sillä siinä sai käyttää sitä omaa silmää ja luovuutta. Onneksi voin hyödyntää näitä taitoja myös valokuvausharrastuksen parissa, eikä maulla ole aina niin väliä! 😉

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

f/4, ISO 100, 1/13

Julkaisin viikonloppuna 5 vinkkiä valokuvaukseen -postauksen, jossa kerron millainen minun luomisprosessini on ja miten työstän omia lempikuviani (kuten myös mm. nämä tässä esitellyt kuvat). Käy ihmeessä kurkkaamassa ja kerro, jos se toi sinulle uutta ajateltavaa! 🙂

Täältä voit käydä katsomassa miten violetti inspiroi muita haasteeseen osallistuneita!

Mukavaa viikon jatkoa! ❤

Rakkaudella, Anna

Mainokset

Blogihiljaisuus rikottu

img_9451

Postaus on kuvitettu jouluaaton nopeilla räpsyillä (viimeistä kuvaa lukuunottamatta. 🙂 )

Melkein kuukauden blogitauko on nyt takana päin. En suunnitellut sitä sen kummemmin etukäteen enkä myöskään ajatellut sen olevan ihan näin pitkä, mutta tarpeeseen se kyllä tuli. Tästä eteenpäin postaustahti voi olla oikeastaan mitä vaan, sillä sitä en uskalla etukäteen arvailla. Nyt kun joulu on saatu alta pois, niin alkaa olla taas kapasiteettia käytettävissä muihin asioihin. Meillä se oli yhtä reissaamista, kilometrejä tuli kolmena päivänä sellaiset 850! Ihan riittävästi siis. Tein tänäkin vuonna joululahjat itse, aiheena oli luonnollisempi kosmetiikka. Teen tästä projektista ja siihen kuuluvista tuotteista erillisen postauksen vähän myöhemmin, kuvat olen niistä jo ottanutkin.

Tässä kuukauden aikana pidin taukoa myös valokuvaamisesta (en koko kuukautta, mutta kuitenkin) ja sekin on tehnyt ihan hyvää. Alkuun se tuntui todella vaikealta, mutta tiesin että se oli vaan pakko tehdä. Olen käynyt valokuvausharrastukseni suhteen omassa päässäni läpi valtavan määrän epävarmuuden, riittämättömyyden, epäonnistumisen ja jopa häpeän tunteita. Huomasin taas olevani äärettömän ankara itselleni. Ihan liian ankara. En ollut työn jälkeeni tarpeeksi tyytyväinen, enkä ollut niin hyvä kuin olisin halunnut olla. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Siksi kuvaustauko oli enemmän kuin paikallaan.

img_9348

img_9453

img_9544

img_9506

img_9422

img_9614
”Ovatko nämä kaikki minulle?!” (..Ei, eivät ne valitettavasti olleet. :D)

Kirjoitin muutamaankin otteeseen luonnoksia joulukuun alkupuolen olotiloista ja fiiliksistä, mutten koskaan julkaissut niitä. Tässä tulee suora lainaus viimeisimmästä:

”On kulunut likimain viikko siitä, kun olen edellisen kerran julkaissut blogissani mitään. Se tuntuu pitkältä ajalta, kun on tottunut tiheään postaustahtiin. Siltä istumalta kun marraskuu vaihtui joulukuuksi, iski minuun aika kova väsymys. Syyt siihen ovat varmasti moninaiset. Ei vaan ole ollut energiaa juuri mihinkään, ja olen valokuvauksenkin suhteen tehnyt vain pakolliset, enkä niitäkään ole jaksanut viedä vielä ihan loppuun asti. Ei vaan riitä energia. Keskittymiskyky ja kärsivällisyys ovat todellakin koetuksella tällä hetkellä. Sosiaalisissa tilanteissa joutuu ponnistelemaan vielä normaaliakin enemmän.

Toisaalta taas kun miettii, niin ei varmaan ole ihmekään että väsyttää. Olen jo useamman kuukauden ollut yleisesti ottaen yllättävän pirteä, vaikka toisinaan onkin muutaman päivän jaksoja jolloin väsymys vie voiton ja pitää puhtaasti vaan ladata akkuja. Olen tehnyt oikeastaan joka päivä jonkinlaista luomistyötä tai muuten kehittänyt itseäni ja taitojani. Valokuvaus on haukannut ison osan päivistäni, ja olenkin suorittanut ”täysiä työpäiviä” aiheen parissa melkein jokaisena päivänä jollain tapaa. Mutta olen myös nauttinut siitä valtavasti: uuden oppimisesta, sen soveltamisesta sekä kaikenlaisesta luomisesta ja ideoinnista.

Heräsin joitakin päiviä sitten siihen, että tunsin vahvaa levottomuutta ja rinnassani ahdistavan olotilan. Tunne on tuttu, olen siis käynyt tätä läpi ennenkin. Hyvin nopeasti yhdistin tuon tunteen mm. viime kevääseen ja työharjoitteluun. Huomaan ottavani taas ihan liikaa suorituspaineita ja olen aivan liian kriittinen itseäni kohtaan. Puhun nyt siis lähinnä valokuvaamisesta, mutta se varmaan pätee kaikkeen muuhunkin. Olen kyseenalaistanut kaiken osaamiseni, käynyt siis itseni kanssa suurta kamppailua siitä osaanko ylipäätään yhtään mitään. Onko minusta mihinkään? Olenko vain täysi surkimus, onneton valokuvaaja ja täysi epäonnistuja? Viime viikolla olleet kuvaukset olisivat omalta osaltani voineet mennä paremminkin, omasta mielestäni. En siis ollut omaan työhöni riittävän tyytyväinen. Totesin myös, että en pysty jatkuvasti kehittymään niin paljon kuin haluaisin. En vielä pysty ottamaan niin hyviä kuvia kuin haluaisin jo pystyä.

”Olisi pitänyt tehdä näin ja noin, tai olisihan minun nyt pitänyt edes tuo tajuta siinä vaiheessa.. Miksi en hoksannut tuota tai edes tuota asiaa?” Kuulostaako tutulta? Ehkä, sillä näitä tuntemuksia varmasti jokainen käy jossain elämänsä vaiheessa läpi. Kun kehityskaari on pitkään ollut nousujohteinen, on sanomattakin selvää että suvantovaihekin on tulossa. Nyt taitaa olla sellaisen aika. Pidän pienimuotoista taukoa ja yritän vaan levätä. Aionkin nyt olla tovin kuvaamatta muuta kuin tarvittavat, enkä aio myöskään päivitellä blogia ellei erityisesti siltä tunnu. Voi olla että tämä tunnetila menee ohi ja pian on taas täysi tohina päällä, kuka sitä tietää.

Mutta jos ei tule epäonnistumisia, ei tapahdu myöskään kehitystä. Se vaan on fakta. Menneistä on otettava opikseen, ja ensi kerralla osaan ottaa huomioon asioita joita en viimeksi osannut. Muutokset alkuperäiseen suunnitelmaan tuovat paineita ja niitä on opittava kuvaustilanteessa hallitsemaan. Se taas ei onnistu kuin treenin ja harjoituskertojen lisäämisellä.”

Niin, tässä sitä taas ollaan. Täytyy yhä vaan opetella olemaan vieläkin armollisempi itselleen. Tästä eteenpäin otetaan rennommin, mutta tavoitteet valokuvaamisen suhteen ovat silti kirkkaina mielessä. Kuvauskalustoni on myös saanut muutaman uuden jäsenen joululahjojen muodossa, tärkeimpänä Sigman 17-50mm f2.8 objektiivi. Vielä en kovin monipuolisesti ole sitä ehtinyt testailemaan, mutta tähän mennessä olen valintaani oikein tyytyväinen! Mietin, vertailin, pohdin ja järkeilin pitkän aikaa, että mikä se seuraava putki voisi olla. Mikä palvelisi minua kaikkein parhaiten juuri nyt? Tämä on oikein hyvä kittiputken korvaaja, vaikkakin on polttoväliltään paljon lyhyempi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä 2.8 valovoima läpi koko zoomausalueen on minulle tärkeämpää. Hintakin oli oikein maltillinen tarjouksen ansiosta. Kuvanvakaaja toimii hyvin ja tarkennuskin pelaa mallikkaasti! Kerron tästäkin lisää sitten, kun olen ehtinyt kuvaamaan sillä enemmän ja monipuolisemmin.

img_9431

Eilen (tapaninpäivänä) minusta tuli virallisesti kummitäti! ❤ Poitsun nimeksi tuli Jukka Juhani ja kummitäti on hurjan ylpeä suojatistaan! Ensimmäiset vauvakuvaukset meillä oli joulukuun alussa, kun räpsin tästä pikku hurmurista kuvia. Teen siitäkin vielä erillisen kuvapostauksen tänne kunhan ehdin ja jaksan. Tein Jukasta kuvakirjan johon lisäsin minua syvästi koskettavia laulunsanoja poikaan liittyen, sekä kummitädin terveiset elämänohjeineen päivineen. Se on minun ensimmäinen kummilahjani hänelle. Nyt hän ei siitä tietenkään vielä mitään ymmärrä, mutta vähän vanhempana sitten!

Loppuun haluan vielä mainita, miten äärettömän kiitollinen olen yhä ja edelleen kaikesta mitä minulla on. Olen onnekas kun minulla on ympärilläni ymmärtäväisiä läheisiä ihmisiä. Mitä tekisinkään ilman heitä kaikkia? Kiitos kun olette olemassa! ❤

Ihania ja rentouttavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille! ❤

Rakkaudella, Anna

img_9743

10 kiitollisuuden aihetta & 3 toivomusta

Päällimmäisenä tunteena tänä vuonna minulla on ollut kiitollisuus. Kiitollisuus ihan pienistäkin arkisista asioista ja siitä, mitä kaikkea on vuoden aikana tapahtunut. Olen kiitollinen siitä, että nyt minulla on oikeasti mahdollisuus olla ja eheytyä rauhassa ilman sen suurempia häiriöitä. Vielä on pitkä matka edessä, mutta joka päivä ollaan askeleen lähempänä. Täällä maalla metsän keskellä sen huomaa jotenkin niin konkreettisesti, miten paljon on asiat muuttuneet ja vieläpä paljon parempaan päin.

img_5318

Tällä viikolla olen ollut kiitollinen muunmuassa:

  • Aamukahvista
  • Kiireettömyydestä
  • Siitä, kun pääsee lämpimään saunaan sulattamaan syväjäädytetyt luut!
  • Rakkaista ihmisistä ympärilläni
  • Kuumasta glögistä
  • Lumisesta maisemasta
  • Siitä, että saan toteuttaa itseäni vapaasti milloin milläkin tavalla
  • Tiskikoneesta 
  • Kuvakisaan osallistumisesta ja voitosta
  • Siitä, että saan asua juuri täällä, juuri tässä talossa ja juuri tällä hetkellä

img_6916

Haaveilen:

  • Uudesta ulkoisesta kovalevystä (tietokoneeni on niin turvoksissa että räjähtää kai kohta)
  • Pienestä matkasta, vaikka ihan lähellekin
  • Uudesta objektiivista ja jalustasta (kas kummaa!)

Kyllähän sitä välillä miettii, että olisipa kiva mennä vaikka töihin tai takaisin kouluun, mutta samalla tiedän ettei vielä ole sen aika. Vielä ei vaan ole riittävästi kapasiteettia ottaa vastaan kiirettä, aikatauluja ja stressiä. Välillä kun meinaa kotonakin romahtaa jo ihan pienestä stressinpoikasesta. Silloin aina tajuaa miten heikko onkaan. Jos nyt palaisin kouluun, niin hetken päästä olisin taas samassa pisteessä josta on lähdetty ja sitä en todellakaan halua. Nyt pitää vaan olla kärsivällinen ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät. Keskittyä niihin juttuihin jotka tuovat iloa. Täytyy antaa muutokselle aikaa, sillä mikään muutaman kuukauden prosessi tämä ei ole. Mutta sitten kun se oikea hetki koittaa ja olen ”valmis”, niin minua ei pysäytä enää mikään! 🙂 Todennäköisesti tämä on ja tulee olemaan elämäni parasta aikaa, joten siitä pitää nauttia ja olla äärettömän kiitollinen!

Tänään on isänpäivä ja täytyykin tästä kohta kiiruhtaa valmistelemaan illan ruokia. Se on minun lahjani isälle & pappalle. ❤ Hyvää isänpäivää siis!

Rakkaudella, Anna

Onnellisuuden mittari

Valokuvaamisesta on tullut mulle viimeaikoina ihan älyttömän tärkeä harrastus, tärkein jopa. En muista että olisin mistään aiemmin ollut yhtä fiiliksissä kuin tästä. Siis ihan täpinöissäni, suorastaan liekeissä! Tarkoitan sitä todella. Tämän huomaan etenkin silloin, kun saan kuvat onnistumaan sekä teknisesti että tunnelmaltaan, on fiilis ihan mieletön! Se hetki, kun visio tuleekin todeksi ja tajuaa että vitsit tästä tulee hyvä juttu. Saa olla jopa vähän ylpeä itsestään (…vaikka emmehän me suomalaiset nyt sellaista…) Heh.

Sisustusalan koulutukset on olleet myös todella edesauttavia valokuvaamisessa kehittymisen suhteen. Se tulee esille korostuneesti vasta nyt, kun minulla on aikaa ja voimavaroja harrastaa kuvaamista näinkin intensiivisesti kuin olen viimeaikoina tehnyt. Somistaminen ja stailaaminen on iso osa tätä, pitää olla silmää sommitteluun ja värien käyttöön sekä myös mittasuhteisiin. En ole kuitenkaan ollut enää hetkeen varma siitä, että käynkö tätä nykyistä sisustusalan koulua loppuun. En koe omakseni sitä, että minun pitäisi mennä sanomaan kenenkään kodista sitä tai tätä ja suostutella ketään mihinkään. Tai niin minä sen koen, koska en omaa asiaan liittyvää varmuutta, paloa siihen. Olen kuitenkin löytänyt sen varmuuden ja palon jostain muualta ja se on minusta tärkeintä. En koe koulun keskeyttämistä epäonnistumisena. Enemmän pidän epäonnistumisena sitä, että tekee väkisin jotain mikä ei vaan tunnu omalta. Olen kuitenkin saanut sisustusartesaanin opinnoistani älyttömän paljon irti enkä mitenkään olisi nyt tässä pisteessä ilman sitä. Pienistä palasista koostuu suurempi kokonaisuus ja kaikkia kokemuksia sekä oppeja tarvitaan jossain vaiheessa elämää. Aion kouluttaa itseäni lisää sitten kun on sille otollinen aika, ja hyvin todennäköinen vaihtoehto on että se on jotain valokuvaamiseen liittyvää.

Yksi suurimmista ominaisuuksista jonka olen tähän mennessä saavuttanut valokuvaamisen saralla on rohkeus. Rohkeus yhdistellä mitä erilaisimpia asioita ja materiaaleja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Rohkeus tuoda oma mielipide esille ja tehdä tarvittavat muutokset kuvien onnistumiseksi. Rohkeus ja varmuus siitä, että minä osaan ja minä pystyn, minä voin todella pärjätä. Rohkeus olla omaperäinen, oma itsensä. Kameran takana tunnistan sen Annan joka oikeasti olen. Rohkean, sielukkaan taiteilijan joka tahtoo tehdä visuaalisesti näyttävää ja kaunista sisältöä tilanteesta riippumatta. Ihmisen, joka haluaa koskettaa muita ihmisiä ja heidän sisintään jollain tapaa töidensä kautta joka kerta. Ihmisen, joka tuntee tekevänsä sillä hetkellä juuri sitä mitä rakastaa eniten. Siltä minusta nyt juuri tuntuu.

Olen miettinyt, että onko blogini ollenkaan kiinnostava, koska jaan täällä lähinnä pelkkiä kuvia (jotka on mulle itselleni tosi tärkeitä kaikki). Mutta sitten ymmärsin jotain! Oikeastaan, luulen että blogini on nyt jossain määrin täyttänyt sille asettamani tehtävän, esittelytekstissäni (joka on kirjoitettu ihan alkajaisiksi) lukee nimittäin näin: ”Tämä blogi toimii tavallaan päiväkirjana jolla tutkin omia tulevaisuuden haaveitani, jaan kokemuksiani käsillä tekemisen vaikutuksesta omaan hyvinvointiini ja onnellisuuden tunteiden määrään.”  Ja tällä hetkellä valokuvaaminen on se, mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Tämä on se, mikä minun käsieni kautta tulee muillekin näkyväksi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani elämäni tärkeimmällä matkalla, Kätteni jäljillä. ❤ Matka on vasta alussa, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kun yhteen suureen kysymykseen on jo löytynyt vastaus. Jatketaan tätä matkaa yhdessä ja kehitytään jokainen yhä paremmiksi, ollaan onnellisia tästä hetkestä ja siitä mitä meillä nyt on. Minä ainakin olen juuri nyt tosi onnellinen. Tästä minun ja blogin on hyvä jatkaa eteenpäin, entistä hitsautuneempina toisiimme.

P.s. Blogihistoriani ensimmäinen (ja varmaan ainoa) postaus ilman yhtäkään kuvaa! Koska poikkeushan vahvistaa säännön. 😉

Rakkaudella, Anna

 

Elämän suunta

img_6156

________

Elämän suunnan,

voiko itse määrittää?

Onko olemassa polku valmiina,

vai valmistammeko sen itse?

Askel askeleelta,

vieri viereen astutulta.

Lopulta muodostuu reitti,

sinne tänne mutkitteleva.

Pitkä,

kivinenkin.

Silti se on meille tehty.

Mittatilaustyönä,

millintarkasti.

Uskallatko askeltaa,

hypätä tyhjän päälle?

Polku on valmis ja se kysyy:

”Oletko sinä?”

-Anna Järvenpää-

________

img_6164img_6155img_6166

Kirjoittamani runo ja eilisiä kuvia, jotka sopivat ihan hyvin Pyhäinpäiväänkin. Kuvien asetelmaan yritin luoda mielenkiintoisia kontrasteja, kun on timantteja, kukkia, taljaa, kalloa ja vielä peikonlehtikin. Jollain tapaa vähän jopa karmivaa, mutta omaan silmään näyttää ihan kivalta. ”Kuolema on kunniavieras.”

Tänään sytytän ajasta ikuisuuteen siirtyneille kynttilät ja muistelen heitä lämmöllä. ❤

Rakkaudella, Anna

Follow my blog with Bloglovin