MakroTex -haaste: Violetti

Ihanaa ystävänpäivää! ❤

Tämän viikon MakroTex-haasteen aiheena on violetti. Erilaiset syötävät asiat toimivat näissä minun kuvissani pääroolissa, mutta aiheet ovat syvällisempiä. Nappasin kaupasta mukaan muutamia violetteja kasviksia tätä haastetta varten. Pyrin edelleen kehittämään omaa kuvallista tarinankerrontaani, ja näihin olen ihan tyytyväinen. Tarinat muotoutuvat lopullisiin uomiinsa kuvien rakentumisen ohella pala palalta.

Nämä pienet tarinat varmaan avautuvat kullekin omalla tavallaan, mutta tekstit kuvien ohessa tukevat sanomaa ja tuovat ehkä omia ajatuksiani paremmin esiin myös katsojalle. Kuvatekstit kirjoitin suomeksi ja englanniksi, koska usein ne tulevat mieleeni nimenomaan englannin kielellä jo kuvanottohetkellä. Syytä tähän en tiedä, mutta eipä se mitään haittaakaan!

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

Maailma on meidän peilimme, joka heijastaa takaisin myös kaiken sen mitä emme tahtoisi nähdä  f/2.8, ISO 100, 1/50sec / The world is our mirror and it reflects back everything, even if we didn’t want to see it 

Näköjään punakaalistakin voi saada hienostuneen ja juhlavan näköisen. 😀 Sehän on todella mahtavan värinen! Kauneutta on kaikkialla, mistä vaan osaamme sitä katseellamme etsiä.

Punakaalia & kuivuneita tulppaanin terälehtiä / Red cabbage & dried tulip petals

f/7.1, ISO 100, 1/10 sec

Erossa / Separated

Erossa f/4, ISO 100, 1/25 sec
 / Separated

Joudumme joskus eroon läheisistämme ja harvoin niin käy omasta tahdostamme. Syy eroon voi olla sairaus, kuolema, riita tai vaikka pakolaisuus, niitä on monia. Tilanteesta riippumatta on jatkettava elämässä eteenpäin, mutta toivoa ei koskaan pidä menettää. Viinirypäleetkin pääsivät lopulta takaisin samaan rasiaan, loppu hyvin kaikki hyvin. 🙂

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? / What do you see in the mirror?

Mitä sinä näet katsoessasi peiliin? f/8, ISO 100, 1/8 sec / What do you see in the mirror?

Kun asettelin punasipulit peilin päälle, ne näyttivät ikään kuin tutkivan omaa peilikuvaansa. Kaikki ne ovat erikokoisia ja -näköisiä, niillä on omat arpensa sekä uniikki kuorensa kerroksellisuutta tietenkään unohtamatta. Aivan kuten meilläkin.

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta / Let's face ourselves with all of our flaws

Kohdataan itsemme vioistamme huolimatta f/8, ISO 100, 1/8 sec / Let’s face ourselves with all of our flaws 

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

Täydellinen annos jota ei ole olemassa f/9, ISO 100, 1/4 sec / The perfect dish that doesn’t exist

Ulkonäkö voi todellakin pettää, eikä täydellisyyttä ole olemassakaan. Tässä annoksessa voisi kuvitella olevan vaikka mitä ihanaa! Todellisuudessa siinä on käytetty kaupan valmista punajuuriperunasosetta, kotisinappia, tilliä (ainoa yrtti jota jääkaapissa oli) sekä samaisia kuivahtaneita tulppaanin terälehtiä joita muutamassa aiemmassakin kuvassa vilahti. Ei siis mikään kovin herkullinen yhdistelmä makunsa puolesta, mutta näyttää hyvältä. ”Moni kakku päältä kaunis” pätee tähän erittäin hyvin. 😀 Kokin työstä minulla on hieman ikävä nimenomaan tätä annosten esillelaittoa, sillä siinä sai käyttää sitä omaa silmää ja luovuutta. Onneksi voin hyödyntää näitä taitoja myös valokuvausharrastuksen parissa, eikä maulla ole aina niin väliä! 😉

Täydellinen annos jota ei ole olemassa / The perfect dish that doesn't exist

f/4, ISO 100, 1/13

Julkaisin viikonloppuna 5 vinkkiä valokuvaukseen -postauksen, jossa kerron millainen minun luomisprosessini on ja miten työstän omia lempikuviani (kuten myös mm. nämä tässä esitellyt kuvat). Käy ihmeessä kurkkaamassa ja kerro, jos se toi sinulle uutta ajateltavaa! 🙂

Täältä voit käydä katsomassa miten violetti inspiroi muita haasteeseen osallistuneita!

Mukavaa viikon jatkoa! ❤

Rakkaudella, Anna

Blogihiljaisuus rikottu

img_9451

Postaus on kuvitettu jouluaaton nopeilla räpsyillä (viimeistä kuvaa lukuunottamatta. 🙂 )

Melkein kuukauden blogitauko on nyt takana päin. En suunnitellut sitä sen kummemmin etukäteen enkä myöskään ajatellut sen olevan ihan näin pitkä, mutta tarpeeseen se kyllä tuli. Tästä eteenpäin postaustahti voi olla oikeastaan mitä vaan, sillä sitä en uskalla etukäteen arvailla. Nyt kun joulu on saatu alta pois, niin alkaa olla taas kapasiteettia käytettävissä muihin asioihin. Meillä se oli yhtä reissaamista, kilometrejä tuli kolmena päivänä sellaiset 850! Ihan riittävästi siis. Tein tänäkin vuonna joululahjat itse, aiheena oli luonnollisempi kosmetiikka. Teen tästä projektista ja siihen kuuluvista tuotteista erillisen postauksen vähän myöhemmin, kuvat olen niistä jo ottanutkin.

Tässä kuukauden aikana pidin taukoa myös valokuvaamisesta (en koko kuukautta, mutta kuitenkin) ja sekin on tehnyt ihan hyvää. Alkuun se tuntui todella vaikealta, mutta tiesin että se oli vaan pakko tehdä. Olen käynyt valokuvausharrastukseni suhteen omassa päässäni läpi valtavan määrän epävarmuuden, riittämättömyyden, epäonnistumisen ja jopa häpeän tunteita. Huomasin taas olevani äärettömän ankara itselleni. Ihan liian ankara. En ollut työn jälkeeni tarpeeksi tyytyväinen, enkä ollut niin hyvä kuin olisin halunnut olla. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Siksi kuvaustauko oli enemmän kuin paikallaan.

img_9348

img_9453

img_9544

img_9506

img_9422

img_9614
”Ovatko nämä kaikki minulle?!” (..Ei, eivät ne valitettavasti olleet. :D)

Kirjoitin muutamaankin otteeseen luonnoksia joulukuun alkupuolen olotiloista ja fiiliksistä, mutten koskaan julkaissut niitä. Tässä tulee suora lainaus viimeisimmästä:

”On kulunut likimain viikko siitä, kun olen edellisen kerran julkaissut blogissani mitään. Se tuntuu pitkältä ajalta, kun on tottunut tiheään postaustahtiin. Siltä istumalta kun marraskuu vaihtui joulukuuksi, iski minuun aika kova väsymys. Syyt siihen ovat varmasti moninaiset. Ei vaan ole ollut energiaa juuri mihinkään, ja olen valokuvauksenkin suhteen tehnyt vain pakolliset, enkä niitäkään ole jaksanut viedä vielä ihan loppuun asti. Ei vaan riitä energia. Keskittymiskyky ja kärsivällisyys ovat todellakin koetuksella tällä hetkellä. Sosiaalisissa tilanteissa joutuu ponnistelemaan vielä normaaliakin enemmän.

Toisaalta taas kun miettii, niin ei varmaan ole ihmekään että väsyttää. Olen jo useamman kuukauden ollut yleisesti ottaen yllättävän pirteä, vaikka toisinaan onkin muutaman päivän jaksoja jolloin väsymys vie voiton ja pitää puhtaasti vaan ladata akkuja. Olen tehnyt oikeastaan joka päivä jonkinlaista luomistyötä tai muuten kehittänyt itseäni ja taitojani. Valokuvaus on haukannut ison osan päivistäni, ja olenkin suorittanut ”täysiä työpäiviä” aiheen parissa melkein jokaisena päivänä jollain tapaa. Mutta olen myös nauttinut siitä valtavasti: uuden oppimisesta, sen soveltamisesta sekä kaikenlaisesta luomisesta ja ideoinnista.

Heräsin joitakin päiviä sitten siihen, että tunsin vahvaa levottomuutta ja rinnassani ahdistavan olotilan. Tunne on tuttu, olen siis käynyt tätä läpi ennenkin. Hyvin nopeasti yhdistin tuon tunteen mm. viime kevääseen ja työharjoitteluun. Huomaan ottavani taas ihan liikaa suorituspaineita ja olen aivan liian kriittinen itseäni kohtaan. Puhun nyt siis lähinnä valokuvaamisesta, mutta se varmaan pätee kaikkeen muuhunkin. Olen kyseenalaistanut kaiken osaamiseni, käynyt siis itseni kanssa suurta kamppailua siitä osaanko ylipäätään yhtään mitään. Onko minusta mihinkään? Olenko vain täysi surkimus, onneton valokuvaaja ja täysi epäonnistuja? Viime viikolla olleet kuvaukset olisivat omalta osaltani voineet mennä paremminkin, omasta mielestäni. En siis ollut omaan työhöni riittävän tyytyväinen. Totesin myös, että en pysty jatkuvasti kehittymään niin paljon kuin haluaisin. En vielä pysty ottamaan niin hyviä kuvia kuin haluaisin jo pystyä.

”Olisi pitänyt tehdä näin ja noin, tai olisihan minun nyt pitänyt edes tuo tajuta siinä vaiheessa.. Miksi en hoksannut tuota tai edes tuota asiaa?” Kuulostaako tutulta? Ehkä, sillä näitä tuntemuksia varmasti jokainen käy jossain elämänsä vaiheessa läpi. Kun kehityskaari on pitkään ollut nousujohteinen, on sanomattakin selvää että suvantovaihekin on tulossa. Nyt taitaa olla sellaisen aika. Pidän pienimuotoista taukoa ja yritän vaan levätä. Aionkin nyt olla tovin kuvaamatta muuta kuin tarvittavat, enkä aio myöskään päivitellä blogia ellei erityisesti siltä tunnu. Voi olla että tämä tunnetila menee ohi ja pian on taas täysi tohina päällä, kuka sitä tietää.

Mutta jos ei tule epäonnistumisia, ei tapahdu myöskään kehitystä. Se vaan on fakta. Menneistä on otettava opikseen, ja ensi kerralla osaan ottaa huomioon asioita joita en viimeksi osannut. Muutokset alkuperäiseen suunnitelmaan tuovat paineita ja niitä on opittava kuvaustilanteessa hallitsemaan. Se taas ei onnistu kuin treenin ja harjoituskertojen lisäämisellä.”

Niin, tässä sitä taas ollaan. Täytyy yhä vaan opetella olemaan vieläkin armollisempi itselleen. Tästä eteenpäin otetaan rennommin, mutta tavoitteet valokuvaamisen suhteen ovat silti kirkkaina mielessä. Kuvauskalustoni on myös saanut muutaman uuden jäsenen joululahjojen muodossa, tärkeimpänä Sigman 17-50mm f2.8 objektiivi. Vielä en kovin monipuolisesti ole sitä ehtinyt testailemaan, mutta tähän mennessä olen valintaani oikein tyytyväinen! Mietin, vertailin, pohdin ja järkeilin pitkän aikaa, että mikä se seuraava putki voisi olla. Mikä palvelisi minua kaikkein parhaiten juuri nyt? Tämä on oikein hyvä kittiputken korvaaja, vaikkakin on polttoväliltään paljon lyhyempi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä 2.8 valovoima läpi koko zoomausalueen on minulle tärkeämpää. Hintakin oli oikein maltillinen tarjouksen ansiosta. Kuvanvakaaja toimii hyvin ja tarkennuskin pelaa mallikkaasti! Kerron tästäkin lisää sitten, kun olen ehtinyt kuvaamaan sillä enemmän ja monipuolisemmin.

img_9431

Eilen (tapaninpäivänä) minusta tuli virallisesti kummitäti! ❤ Poitsun nimeksi tuli Jukka Juhani ja kummitäti on hurjan ylpeä suojatistaan! Ensimmäiset vauvakuvaukset meillä oli joulukuun alussa, kun räpsin tästä pikku hurmurista kuvia. Teen siitäkin vielä erillisen kuvapostauksen tänne kunhan ehdin ja jaksan. Tein Jukasta kuvakirjan johon lisäsin minua syvästi koskettavia laulunsanoja poikaan liittyen, sekä kummitädin terveiset elämänohjeineen päivineen. Se on minun ensimmäinen kummilahjani hänelle. Nyt hän ei siitä tietenkään vielä mitään ymmärrä, mutta vähän vanhempana sitten!

Loppuun haluan vielä mainita, miten äärettömän kiitollinen olen yhä ja edelleen kaikesta mitä minulla on. Olen onnekas kun minulla on ympärilläni ymmärtäväisiä läheisiä ihmisiä. Mitä tekisinkään ilman heitä kaikkia? Kiitos kun olette olemassa! ❤

Ihania ja rentouttavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille! ❤

Rakkaudella, Anna

img_9743

10 kiitollisuuden aihetta & 3 toivomusta

Päällimmäisenä tunteena tänä vuonna minulla on ollut kiitollisuus. Kiitollisuus ihan pienistäkin arkisista asioista ja siitä, mitä kaikkea on vuoden aikana tapahtunut. Olen kiitollinen siitä, että nyt minulla on oikeasti mahdollisuus olla ja eheytyä rauhassa ilman sen suurempia häiriöitä. Vielä on pitkä matka edessä, mutta joka päivä ollaan askeleen lähempänä. Täällä maalla metsän keskellä sen huomaa jotenkin niin konkreettisesti, miten paljon on asiat muuttuneet ja vieläpä paljon parempaan päin.

img_5318

Tällä viikolla olen ollut kiitollinen muunmuassa:

  • Aamukahvista
  • Kiireettömyydestä
  • Siitä, kun pääsee lämpimään saunaan sulattamaan syväjäädytetyt luut!
  • Rakkaista ihmisistä ympärilläni
  • Kuumasta glögistä
  • Lumisesta maisemasta
  • Siitä, että saan toteuttaa itseäni vapaasti milloin milläkin tavalla
  • Tiskikoneesta 
  • Kuvakisaan osallistumisesta ja voitosta
  • Siitä, että saan asua juuri täällä, juuri tässä talossa ja juuri tällä hetkellä

img_6916

Haaveilen:

  • Uudesta ulkoisesta kovalevystä (tietokoneeni on niin turvoksissa että räjähtää kai kohta)
  • Pienestä matkasta, vaikka ihan lähellekin
  • Uudesta objektiivista ja jalustasta (kas kummaa!)

Kyllähän sitä välillä miettii, että olisipa kiva mennä vaikka töihin tai takaisin kouluun, mutta samalla tiedän ettei vielä ole sen aika. Vielä ei vaan ole riittävästi kapasiteettia ottaa vastaan kiirettä, aikatauluja ja stressiä. Välillä kun meinaa kotonakin romahtaa jo ihan pienestä stressinpoikasesta. Silloin aina tajuaa miten heikko onkaan. Jos nyt palaisin kouluun, niin hetken päästä olisin taas samassa pisteessä josta on lähdetty ja sitä en todellakaan halua. Nyt pitää vaan olla kärsivällinen ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät. Keskittyä niihin juttuihin jotka tuovat iloa. Täytyy antaa muutokselle aikaa, sillä mikään muutaman kuukauden prosessi tämä ei ole. Mutta sitten kun se oikea hetki koittaa ja olen ”valmis”, niin minua ei pysäytä enää mikään! 🙂 Todennäköisesti tämä on ja tulee olemaan elämäni parasta aikaa, joten siitä pitää nauttia ja olla äärettömän kiitollinen!

Tänään on isänpäivä ja täytyykin tästä kohta kiiruhtaa valmistelemaan illan ruokia. Se on minun lahjani isälle & pappalle. ❤ Hyvää isänpäivää siis!

Rakkaudella, Anna

Onnellisuuden mittari

Valokuvaamisesta on tullut mulle viimeaikoina ihan älyttömän tärkeä harrastus, tärkein jopa. En muista että olisin mistään aiemmin ollut yhtä fiiliksissä kuin tästä. Siis ihan täpinöissäni, suorastaan liekeissä! Tarkoitan sitä todella. Tämän huomaan etenkin silloin, kun saan kuvat onnistumaan sekä teknisesti että tunnelmaltaan, on fiilis ihan mieletön! Se hetki, kun visio tuleekin todeksi ja tajuaa että vitsit tästä tulee hyvä juttu. Saa olla jopa vähän ylpeä itsestään (…vaikka emmehän me suomalaiset nyt sellaista…) Heh.

Sisustusalan koulutukset on olleet myös todella edesauttavia valokuvaamisessa kehittymisen suhteen. Se tulee esille korostuneesti vasta nyt, kun minulla on aikaa ja voimavaroja harrastaa kuvaamista näinkin intensiivisesti kuin olen viimeaikoina tehnyt. Somistaminen ja stailaaminen on iso osa tätä, pitää olla silmää sommitteluun ja värien käyttöön sekä myös mittasuhteisiin. En ole kuitenkaan ollut enää hetkeen varma siitä, että käynkö tätä nykyistä sisustusalan koulua loppuun. En koe omakseni sitä, että minun pitäisi mennä sanomaan kenenkään kodista sitä tai tätä ja suostutella ketään mihinkään. Tai niin minä sen koen, koska en omaa asiaan liittyvää varmuutta, paloa siihen. Olen kuitenkin löytänyt sen varmuuden ja palon jostain muualta ja se on minusta tärkeintä. En koe koulun keskeyttämistä epäonnistumisena. Enemmän pidän epäonnistumisena sitä, että tekee väkisin jotain mikä ei vaan tunnu omalta. Olen kuitenkin saanut sisustusartesaanin opinnoistani älyttömän paljon irti enkä mitenkään olisi nyt tässä pisteessä ilman sitä. Pienistä palasista koostuu suurempi kokonaisuus ja kaikkia kokemuksia sekä oppeja tarvitaan jossain vaiheessa elämää. Aion kouluttaa itseäni lisää sitten kun on sille otollinen aika, ja hyvin todennäköinen vaihtoehto on että se on jotain valokuvaamiseen liittyvää.

Yksi suurimmista ominaisuuksista jonka olen tähän mennessä saavuttanut valokuvaamisen saralla on rohkeus. Rohkeus yhdistellä mitä erilaisimpia asioita ja materiaaleja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Rohkeus tuoda oma mielipide esille ja tehdä tarvittavat muutokset kuvien onnistumiseksi. Rohkeus ja varmuus siitä, että minä osaan ja minä pystyn, minä voin todella pärjätä. Rohkeus olla omaperäinen, oma itsensä. Kameran takana tunnistan sen Annan joka oikeasti olen. Rohkean, sielukkaan taiteilijan joka tahtoo tehdä visuaalisesti näyttävää ja kaunista sisältöä tilanteesta riippumatta. Ihmisen, joka haluaa koskettaa muita ihmisiä ja heidän sisintään jollain tapaa töidensä kautta joka kerta. Ihmisen, joka tuntee tekevänsä sillä hetkellä juuri sitä mitä rakastaa eniten. Siltä minusta nyt juuri tuntuu.

Olen miettinyt, että onko blogini ollenkaan kiinnostava, koska jaan täällä lähinnä pelkkiä kuvia (jotka on mulle itselleni tosi tärkeitä kaikki). Mutta sitten ymmärsin jotain! Oikeastaan, luulen että blogini on nyt jossain määrin täyttänyt sille asettamani tehtävän, esittelytekstissäni (joka on kirjoitettu ihan alkajaisiksi) lukee nimittäin näin: ”Tämä blogi toimii tavallaan päiväkirjana jolla tutkin omia tulevaisuuden haaveitani, jaan kokemuksiani käsillä tekemisen vaikutuksesta omaan hyvinvointiini ja onnellisuuden tunteiden määrään.”  Ja tällä hetkellä valokuvaaminen on se, mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Tämä on se, mikä minun käsieni kautta tulee muillekin näkyväksi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani elämäni tärkeimmällä matkalla, Kätteni jäljillä. ❤ Matka on vasta alussa, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kun yhteen suureen kysymykseen on jo löytynyt vastaus. Jatketaan tätä matkaa yhdessä ja kehitytään jokainen yhä paremmiksi, ollaan onnellisia tästä hetkestä ja siitä mitä meillä nyt on. Minä ainakin olen juuri nyt tosi onnellinen. Tästä minun ja blogin on hyvä jatkaa eteenpäin, entistä hitsautuneempina toisiimme.

P.s. Blogihistoriani ensimmäinen (ja varmaan ainoa) postaus ilman yhtäkään kuvaa! Koska poikkeushan vahvistaa säännön. 😉

Rakkaudella, Anna

 

Elämän suunta

img_6156

________

Elämän suunnan,

voiko itse määrittää?

Onko olemassa polku valmiina,

vai valmistammeko sen itse?

Askel askeleelta,

vieri viereen astutulta.

Lopulta muodostuu reitti,

sinne tänne mutkitteleva.

Pitkä,

kivinenkin.

Silti se on meille tehty.

Mittatilaustyönä,

millintarkasti.

Uskallatko askeltaa,

hypätä tyhjän päälle?

Polku on valmis ja se kysyy:

”Oletko sinä?”

-Anna Järvenpää-

________

img_6164img_6155img_6166

Kirjoittamani runo ja eilisiä kuvia, jotka sopivat ihan hyvin Pyhäinpäiväänkin. Kuvien asetelmaan yritin luoda mielenkiintoisia kontrasteja, kun on timantteja, kukkia, taljaa, kalloa ja vielä peikonlehtikin. Jollain tapaa vähän jopa karmivaa, mutta omaan silmään näyttää ihan kivalta. ”Kuolema on kunniavieras.”

Tänään sytytän ajasta ikuisuuteen siirtyneille kynttilät ja muistelen heitä lämmöllä. ❤

Rakkaudella, Anna

Follow my blog with Bloglovin

Pieni siivu pirtistä & ajatuksista

img_4322

Pikkuhiljaa alkaa tästä pirtistäkin kuoriutua sen parhaat puolet esille. Pienillä muutoksilla ja teoilla saadaan paljon aikaan. Olen nyt viime aikoina tuonut tai vaihtanut jonkun esineen paikkaa yksi kerrallaan ja pala palalta kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta tätä teen vain silloin kun itse jaksan. Ja aina ei vaan jaksa. Tämä kodin laittaminen on muutenkin kestänyt nyt jo puoli vuotta emmekä ole edes remontoineet mitään. Silti mikään huone ei ole valmis. Ikuisuusprojekti siis, ei kai mikään sisustus olekaan koskaan valmis. Vanhat talot yleensä kuuluvat tähän ikuisuusprojekti -kategoriaan, mutta samalla ne ovat mitä parhaimpia maltin ja kärsivällisyyden opettajia. Ne opettavat elämään ja nauttimaan siitä hetkestä mikä milloinkin on meneillään, koska kiireelle ei useinkaan löydy sijaa.

On ollut pakko opetella olemaan armollisempi itseään kohtaan. On ollut pakko jättää suosiolla moni asia tekeytymään ihan rauhassa oman mielen syövereihin. On ollut pakko antaa vaan olla, päästää irti ja vapautua turhista rasitteista pala kerrallaan. Päässäni pyörii päivittäin niin paljon ideoita, suunnitelmia ja projekteja että joskus väsyn siihen itsekin ihan täysin. Silloin makaan helposti pari päivää sängyssä enkä tee juuri mitään, korkeintaan katson koneelta jotain sarjoja tai muuta vastaavaa johon ei juuri aivotoimintaa vaadita.

img_4312

On hyvä, että asiat ovat menneet juuri näin eikä meillä ollut taloon tullessa tarvittavia resursseja tehdä remonttia tai paljon muutakaan. Onneksi. Hyvin pian muuton jälkeen oivalsin, miksi vanhassa talossa olisi hyvä asua ainakin vuosi ennen kuin remontoi mitään. Alkuun se tuntuu turhauttavalta, mutta pikkuhiljaa kun oppii rakastamaan taloa juuri sellaisena kuin se on, alkaakin miettiä mitä oikeasti on tarpeellista tehdä, vai onko mitään. Lopulta ei ehkä kaipaakaan enää sen suurempia muutoksia. Toki on eri juttu jos talo on aivan pommi, silloin hiusten päässä pysymiseksi on ehkä hyvä tehdä asialle jotain. Mutta silloinkin olisi tärkeää miettiä mitä talosta ja sen ajan hengestä voisi säästää.

Olen sisustajana aika rento, eivätkä pikku virheet haittaa minua. Fiilis on tärkein. Tykkään myös sisustaa ja järjestää olemassa olevia tavaroita eri tavalla. En enää juuri koskaan hae kaupasta uutta, vaan uudella ajattelutavalla ja pienellä järjestelyllä vanha, ehkä rähjäinenkin esine saa uuden elämän. Tänne en ole tainnut ostaa mitään sisustusesineitä tai huonekaluja, vaan kaikki on ollut joko minulla tai täällä talossa valmiina. Eri järjestyksessä vain (lue: vaihtoehtoisesti ei missään järjestyksessä) tai sitten piilossa jossain kaapin perukoilla.

En ole myöskään mikään siivoushullu (joskus toivoisin että olisin), kestän keskeneräisyyttä ja rumia tavarakasoja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten laitan taas jonkun nurkan kuntoon, ja siitä tulleella hyvällä mielellä mennään jälleen vähän aikaa. Jonkun mielestä tämä voi olla täysin järjetöntä, ja niinhän se onkin. Mutta tilanne on nyt mikä on, hyväksyn sen ja katson mitä päivät tuovat tullessaan. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja vielä minullakin riittää virtaa touhuta koko kylän edestä.

img_4382

On hassua, kuinka alunperin minun piti vain pintapuolisesti kertoa vanhan arkun siirtymisestä pirttiin sohvapöydäksi ja laittaa muutama kuva koristeeksi. Haha, toisin kävi ja lörpöttelin taas kaikkea muuta! 🙂 Koskaan ei voi varmaksi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja siinä on elämän suola.

Mennäänpäs vielä hetkeksi siihen alkuperäiseen asiaan! Kokosin talosta löytyneitä pitsiliinoja arkun kannelle kollaasiksi ja vanha peräkamarista löytynyt peilikin löysi paikkansa kynttilöiden alustana. Siihen on pinttynyt muutamia raitoja, joten asettelin kuivuneita syksyn lehtiä häivyttämään niitä. Puusohva siirtyi viime viikolla pimeästä nurkasta paraatipaikalle muurin eteen. Nyt se tulee esiin ihan eri tavalla ja siinä tulee istuttuakin paljon enemmän.

Arkku tosiaan löysi paikkansa puusohvan edestä. Ne ovat ihan saman värisiä ja mittasuhteiltaan toisiinsa sopivia. Toimii hyvin omasta mielestäni, vaikka takana oleva muuri onkin aika tumma tausta tummille huonekaluille. Hain myös ulkoa muutaman katajanoksan isoon lasipulloon ja purkkiin tuomaan lisää syksyfiilistä sisälle.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! 🙂

Rakkaudella, Anna

img_4348img_4376img_4328

Ilon ja surun päivä

img_3348

Hautajaiset on aina ahdistaneet mua ihan älyttömästi. Siksi olen parhaani mukaan jopa vältellyt niitä. Eihän niistä kukaan pidä, se on selvä asia. Tänään kun mummoni siunattiin haudan lepoon, niin tottakai se oli surullista ja kyyneleet virtasivat. Tajusin kuitenkin että jokin tuntui erilaiselta kuin ennen. Jokin oli toisin. 

Nyt minulle on hahmottumassa kyky ja myös lupa tuntea. Tuntea ilot ja surut juuri sellaisina kuin ne milläkin hetkellä ovat. Aiemmin olen padonnut niitä sisääni koska en ole osannut purkaa niitä. Tai sitten olen vaan hävennyt näyttää tunteitani, etenkin vihaa ja surua. Paksu suojakuori on murtumassa pala palalta. Se on pelottavaa, mutta samalla ihan uskomattoman hienoa ja vapauttavaa. Kykenen jo kohtaamaan ihmisiä paljon pelottomammin, ja olemaan enemmän oma itseni toisten edessä ilman mitään muureja. Psykologinen vyöhyketerapia on ehdottomasti auttanut minua hurjasti eteenpäin, ja tulee varmasti auttamaan vastaisuudessakin.

Joillekin nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, mutta luulen, että osa pystyy samaistumaan sanoihini. Tunteiden patoaminen on hengenvaarallista. Oikeasti. Siksi pitäisi olla joku väylä johon niitä voi purkaa. Olen onneksi löytänyt siihen useita tapoja, mutta vielä on myös paljon tehtävää. Nyrkkeilysäkki olisi tosi kova juttu vihan purkamiseen. Tai vaikka traktorinrengas ja leka. 🙂

img_3359

Surun lisäksi tässä päivässä oli myös paljon ilon aiheita. Serkkuni sai muutama viikko sitten pojan, itseasiassa heti mummon poismenon jälkeisenä päivänä. Näin vauvan ensimmäistä kertaa tänään, ja voi mikä ihanuus hän onkaan! Se auttaa ymmärtämään että elämä jatkuu aina jossain muodossa. Yksi loppuu ja toinen alkaa.

Minua pyydettiin tämän pienen pojan kummiksi.❤ Tottakai suostuin, olin onnesta soikeana enkä oikein tiennyt miten päin olla! Sain pitää häntä sylissäkin.❤ Ensimmäinen kummilapseni, miten suuri kunnia se onkaan!

Rakkaudella, Anna

/ Today was a sad and joyful day at the same time. My grandma was buried, and it was sorrowful. But then, my cousin asked me to be his little boy’s godmother! ❤ I was so happy and of course I said yes! It’s a huge honor. ❤ Life goes on after all.

With love, Anna

Maalattua sielunmaailmaa

Ateljeen raakile on ollut viime päivinä jo kovassa käytössä! Aiheita tuntuu riittävän. Tässä kaksi eilistä maalaustani, joissa kuljetaan aika syvissä vesissä. Maalaaminen on minulle toimiva tapa purkaa ajatuksia, tunteita, pelkoja sekä käsitellä vaikeitakin asioita ja kohdata niitä.

img_3982

Anna Järvenpää: Odotus

’Odotus’ on saanut inspiraatiota alunperin Apulannan samannimisestä kappaleesta, jonka sanat kolahtavat ja tuntuivat tuolla hetkellä kertovan pitkäaikaissairaiden läheisistä. Tämä kappale naisen laulamana (esimerkiksi Johanna Kurkelan tulkinta) riipii minua jostain syystä tässä kontekstissa syvemmältä kuin alkuperäinen. Ehkä siksi, että mummoni nukkui pois tällä viikolla pitkän sairastamisen jälkeen.

Halusin kai tässä työssä käsitellä väistämätöntä kuolemaa karulla mutta jollain tapaa kauniillakin tavalla. Kuvattuna on se hetki, kun tajuaa todella kuolevansa.

Nuori, rintasyövän kertaalleen voittanut nainen on kohdannut elämän epäreilun puolen ja saanut syövän nyt toistamiseen: parantumattomana. Toiveikkaana hän on edelleen jaksanut meikata silmänsä ja piirtää itselleen kulmakarvat, jotka sytostaattihoidoissa ovat pudonneet. Sitten tulee pysäyttävä lausunto, jolloin kaikki joko menettää merkityksensä tai sitten saa sellaisen. Tavoitteena minulla oli kai herättää itseni ymmärtämään elämän väliaikaisuus, mutta nyt se toivottavasti tekee saman myös teille. Sen, että jokainen päivä voi todella olla se viimeinen. Minä en olekaan kuolematon.

”Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan
Ei keisari oo vielä kääntänyt peukaloaan
Pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa
On länsirintamalla hiljaista

Tahtoisin näyttää sulle auringon
Kantaa sut pois taakse mustan verhon
Sun täytyy vaan irrottaa
Viedä sut pois tahtoisin”

Apulanta – Odotus


 

img_3984-2

Anna Järvenpää: Valasmatka

’Valasmatka’ on minun tulkintani siitä, kuinka syvältäkin voi nousta ylös mutta siihen ei pysty yksin. Valaan kanssa voi matkustaa takaisin pinnalle, sillä sen on jossain vaiheessa pakko nousta hengittämään. Valas kuvaa ehkä jotain suurempaa ja korkeampaa voimaa joka auttaa ja saa ihmisen jatkamaan eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Se voisi olla myös joku toinen ihminen, esimerkiksi terapeutti tai läheinen joka auttaa vaikeimman yli. Valaalla ratsastaminen, kuten myös toisen apuun tarttuminen on pelottavaa. Se on hyppy tuntemattomaan.

Maalaaminen on siitä jännittävää, että koskaan ei tiedä millainen lopputulos tulee olemaan. Sen takia luonnostelen hyvin vähän jos ollenkaan ja annan ajatuksenvirran ja alitajunnan hoitaa loput. Tarina muodostuu pikkuhiljaa maalauksen edetessä ja sen oikeastaan ymmärtää itsekin kunnolla vasta taulun valmistuttua. Ja se tarina syvenee silloin kun sitä katselee ja siitä keskustelee jonkun muun kanssa.


 

img_3987

Sitten yksi kirjavinkki aiheeseen liittyen:

Paulo Coelhon ’Veronika päättää kuolla’ on kirja jota luen parhaillani ja jonka avulla myös käsittelen kuolemaa aiheena. Siitä tuo ensimmäisenä oleva taulukin varmaan sai paljolti inspiraatiota. Olen noin puolessa välissä, joten vielä on vähän luettavana, mutta voin suositella sitä nyt jo ihan jokaiselle kuten kaikkia muitakin Coelhon kirjoja. Ne eivät petä koskaan. Tässä takakannen teksti:

Veronika on nuori ja kaunis, hänellä on varma työpaikka ja rakastava perhe. Hän ei ole kuitenkaan onnellinen; hänen elämästään puuttuu jotain. Marraskuun 11. päivän aamuna vuonna 1997 hän päättää kuolla. Veronika ottaa yliannoksen unilääkkeitä – ja herää jonkin ajan kuluttua Viletessä, paikallisessa sairaalassa. Siellä hänelle kerrotaan, että hänen sydämensä on vaurioitunut ja hänellä on vain muutama päivä elinaikaa. Tarina seuraa Veronikaa läpi näiden kiihkeiden päivien. Hän alkaa katsella tarkemmin ympärilleen ja kiinnostuu muista potilaista ja siitä, mitä hulluus oikeastaan on. Veronika ymmärtää, että kaikki elämän hetket ovat seurausta tietoisesta valinnasta elämän ja kuoleman välillä. Veronika päättää kuolla on romaani, joka käsittelee vaikeaa aihetta: kuolemaa. Siitä huolimatta Coelhon onnistuu kirjoittaa siitä lämmöllä, optimismilla ja elämänhalulla.

 Terkuin, Anna

 

/ Hello! Here are my two recent paintings from yesterday. First painting’s name is ’Expectation’ or ’Waiting’ in english. I’m not sure which one is correct, but I hope you get the point. There is young woman who had her second breast cancer diagnose, incurable this time. It’s the moment, when you realize that you’re going to die. That you are not immortal. In my head I’m right now going through thing called ’death’ (I mean generally, not literally.) My grandma passed away this week and I’m doing grieving my own way, by painting.

Other is called ’Whale trip’ in english. It’s about getting up again from the depth, but you need help to succeed. This whale is like some kind of bigger might, and it just has to come to the surface and breath eventually. It can also be another person who helps you. Riding a whale can be really frightening, as can help receiving be scary too. 

I also read Paulo Coelho’s ’Veronika decides to die’ right now. It’s about death as well, and even if I’ve read it only half way now, I can subscribe it to anyone. Paulo Coelho never lets you down.

With love, Anna

Miten päädyin tähän pisteeseen?

IMG_9284
Tämän tekstin tarkoituksena on nyt avata teille lähimenneisyyttäni eli sitä, miksi istun juuri nyt kirjoittamassa tätä blogia sellaisena kuin se on.

MITÄ?

Olen pitänyt sisustusartesaanin opintojeni ohella oppimispäiväkirjaa eli blogia aiemmin, joten ihan uutta tämä bloggaaminen ei ole. Nyt kun opintoni ovat tauolla, niin halusin aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja tehdä kokonaan uuden blogin hieman erilaiseksi oppimispäiväkirjaksi. Tällä kertaa haluan oppia lisää itsestäni, siitä kuka minä olen ja mitä haluan tehdä. Sisustusartesaanin työ ei ehkä ole kovin kaukana siitä, mutta haluan opetella lisää erilaisia kädentaitoja jotta saisin lisäosviittaa siitä mikä tekee minut kaikkein onnellisimmaksi. Voi olla, että se oikea ala löytyy huomenna tai vasta 10 vuoden päästä mutta mitä väliä. Hauskaa voi ja täytyy pitää sitä odotellessa, meni siihen kuinka kauan tahansa. Mikään taito ei koskaan mene hukkaan, sen olen ainakin tähän mennessä oppinut!

MIKSI?

Se että asumme nyt täysin maaseudulla isossa vanhassa perintöhirsitalossa ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys, enkä todellakaan olisi uskonut sitä keskustan pikkuisessa yksiössäni jos joku olisi vuosi sitten tullut minulle niin sanomaan! Puhumattakaan siitä, että keskeytän koulun. Se on ollut alusta asti minulle todella tärkeä asia ja jopa henkireikä (ehkä vähän liikaakin kun nyt jälkeenpäin ajattelen.)

Olin koko artesaaniopintojeni ajan todella tunnollinen ja sainkin kaikista aineista pelkkiä kiitettäviä. Vähempään en olisi kyllä tyytynytkään, koska tavoitteeni olivat alusta asti todella korkealla. Kun jotain aloin tekemään niin tein sen todella hyvin, näen sen nyt. Mutta silloin ei tuntunut mikään olevan tarpeeksi hyvää vaan kerta toisensa jälkeen koin olevani riittämätön. Toisaalta taas sisimmässäni tiesin osaavani asiani hyvin, mutta joku sisälläni esti nauttimasta siitä muutamaa sekuntia kauempaa. Ongelmiani olivat siis täydellisyyden tavoittelun lisäksi armottomuus itseäni kohtaan, itseluottamuksen puute/muiden mielipiteiden jatkuva pelkääminen ja omien voimavarojen kuluttaminen jatkuvalla säästöliekillä seurauksista piittaamatta. Jälkimmäisiä olen harrastanut jo kauan. Koulunkin ohella tein töitä välillä täyttäkin viikkoa ja treenasin salilla kovaa. En silloinkaan ymmärtänyt että pakenin vaan jatkuvasti omia ongelmiani ja hukutin niitä milloin mihinkin.

Mutta niin ne asiat vaan muuttuu ja loksahtaa lopulta kohdilleen kun tulee oikea aika. Se on ihan varma, että asiat tapahtuvat kyllä ajallaan jos niiden vaan antaa tapahtua. Sitten voi jälkeenpäin naureskella, että näinhän tän pitikin mennä (kokemusta on.)

MILLOIN?

Syksyllä 2015 alkoi minun elämässäni käännekohta, kun aloin tietoisesti hiljalleen käsitellä lapsuuttani ja siihen liittyviä muistoja. Olin muutenkin todella stressaantunut ja  väsynyt, ja olinkin melkein kuukauden verran pois koulusta loppuvuodesta kun en vaan jaksanut nousta enää sängystä ylös. Olisi jo silloin pitänyt hälytyskellojen alkaa soida, mutta puskin vaan eteenpäin kuin höyryjuna välittämättä sen enempää kehon ja mielen signaaleista.

Alkuvuodesta 2016 alkoi paljon odotettu kolmen kuukauden työssäoppimisjakso, joka oli minulle monella tapaa hyvin kasvattava ja kaikesta huolimatta ihan mahtava kokemus. Olin saanut paikan tamperelaisesta sisustussuunnittelutoimistosta ja se ylitti todellakin odotukseni! Vaikka nautin siitä täysin rinnoin, niin nyt jälkeenpäin ajateltuna masennus oireili sen aikana välillä aika pahastikin. Koin niin pahoja riittämättömyyden, mitään osaamattomuuden ja häpeän tunteita että ihmettelen miten jaksoin koko jakson loppuun asti. Paikka, työkaverit ja projektit olivat huippuja, ja opin siellä ihan käsittämättömän paljon asioita sisustussuunnittelusta ja somistamisesta joten siitä se ei kyllä johtunut. Oma kapasiteetti vaan oli kertakaikkiaan ollut jo kauan ihan finaalissa, eikä siihen auttanut viikon tai kahdenkaan lomat. Tein viimeisenä projektina ja näyttötyönä periaatteessa kokonaisen ravintolan sisustussuunnitelman, joka oli laajuudessaan aika valtava nyt kun ajattelee.

Mutta minä selvisin! Lähdin sieltä kiitettävät arvosanat ja ylistyssanat mukanani, sekä sen valtavan tietomäärän kanssa ja saatoin todellakin olla ylpeä itsestäni. Samaan aikaan olin kuolemanväsynyt ja halusin vain nukkua. Sitä kyllä teinkin, kahden kaupungin välinen reissaaminen ja pitkät vaativat päivät oli tehneet tehtävänsä ja tämä tyttö oli puristanut itsestään jokaikisen pisaran irti.

Työssäoppimisjakson jälkeen jäinkin sitten kotiin ja sain keskivaikean masennusdiagnoosin lääkäriltä. Ei se siinä vaiheessa enää mikään yllätys ollut, koska olin vasta vähän aiemmin hoksannut sen itse. Silloin se tuli kyllä jotenkin puun takaa, vaikka kaikki merkit olivatkin selvästi näkyvissä. ”Enhän minä voi olla masentunut? Eihän minulla ole moiseen edes aikaa!” Joopa joo, se ei paljoa kysele että onko sulla aikaa vai ei. Se tulee jos on tullakseen, mutta siitä pääsee yli. Mieltä painavat asiat käsitellään hissukseen ja keskitytään lepäämään, sekä tekemään mahdollisuuksien mukaan vain niitä asioita joista eniten nauttii. Kaikki ylimääräinen mielen kuormitus karsitaan pois (myös liika positiivinen, vaikka kuulostaakin ehkä oudolta.)

Läheisten ja perheen tuki on myös ollut todella isossa roolissa, ilman miestäni ja hänen suurta ymmärrystään tilannettani kohtaan en olisi nyt tässä. Myös ympäristön vaihto auttoi todella paljon. Itseasiassa, jos olisin jäänyt kotikaupunkiini niin tuskin olisin parantunut lainkaan, päinvastoin tilanne olisi varmaan pahentunut. Siksi asumme nyt täällä maalla, missä ei juuri ihmisiä ole muutamia sukulaisia lukuunottamatta. Täällä on tyyni, rauhallinen ja parantava ilmapiiri luonnon keskellä ja järven rannassa. Nyt olen myös lähempänä isääni, jonka kotitilaa tämä on ja olen siitä tosi onnellinen.

ENTÄ NYT?

Vuolaan vuodatuksen jälkeen voin vaan todeta olevani tosi iloinen siitä mitä käyn parhaillani läpi. Vihdoin alan myös pikkuhiljaa ymmärtää sitä, millaista on kun on oikeasti onnellinen. Minulla on kaikkea riittävästi juuri nyt, ei liikaa eikä liian vähän. Toki unelmiakin on ja ne on tehty toteutettaviksi, mutta pala kerrallaan. Vaikka olisi ollut kuinka huono päivä, niin minulla on aina ollut sisälläni vahva usko parempaan ja siihen, että kaikki muuttuu. Sitä kutsutaan myös toivoksi. Ja niinhän ne asiat muuttuikin. Paljon asioita on vielä käsiteltävä menneisyydestä jotta päästään ns. ”normaalitilaan”, mutta en ole siitä pahoillani. Kuten sanotaan, tärkeintä ei ole määränpää vaan se matka joka sinne kuljetaan.

Paljon jäi varmaan sanomatta, mutta oli sitä tarinaa siinäkin riittämiin. En edes tiedä onko järkeä jakaa kaikkea tätä informaatiota tänne kaikkien nähtäville, mutta ehkä vihdoin on korkea aika lakata miettimästä ja pelkäämästä muiden mahdollisia mielipiteitä, olen tehnyt sitä jo koko tähänastisen elämäni. Tämä kaikki sekamelska on osa minua ja kuuluu olennaisesti blogin syntyyn. Ilman tätä ei olisi koko blogia. Mielestäni tämä on ikään kuin kirjan johdanto, ilman sitä et tiedä koko tarinaa ja se pieni, mutta tärkeä osa sisällöstä jää kokonaan pois.

Sain nyt kirjoitettua ajatuksiani menneestä ylös ja selkeytettyä sitä myös itselleni. Kirjoittaminen ja käsillä tekeminen on minulle terapiaa, ja jos joku muu jonain päivänä saa tästä tekstistä tai blogista jotain irti, niin olen vaan todella iloinen!

Kiitollisin mielin kaikesta kokemastani ja vielä kokematta jääneestä voin levollisin mielin herätä huomiseenkin päivään tietäen, että kaikki kyllä järjestyy niin kuin pitääkin.<3

Väsähtänein terveisin, Anna

IMG_8801

/ This is where I’m telling about my recent past, and why I started this blog. Now when my studies are on a break, I made this as a different kind of a study journal than before and with this I can learn more about myself, who am I and what I love to do most! Decoration artisan is maybe not very far away from that, but I want to learn new skills and get a closer look at my dreams and wishes. Maybe the right path is found tomorrow or maybe 10 years from now, but who cares, you can and you actually need to have fun while you’re waiting! 🙂

Very much has happened in a year, and I couldn’t have believed it how different ways things have turned. So, I was still in school year ago last autumn, it was very clear that I was so tired and exhausted.. Even though I didn’t notice it myself. Or maybe I did but I didn’t care about warning signals which my mind and my body both were sending to me. It’s crazy how you just block them away and could live in that terrible anxiety for many years if you didn’t get stopped. I’m glad that I was, my body and my mind made me to stop eventually and I was diagnosed as depressed. This happened after my practical training.

I was 3 months in a interior design office and loved it and my co-workers, and I did a really great job there working like a crazy. I always want to do my best, but already in that time I should have been resting, not working at all. I got excellent grades from there and they appreciated my work very much. I even designed a whole restaurant’s interior as my final project. The whole internship was a huge thing for me, and after that I was so exhausted I couldn’t do anything else than sleep. So I got sick leave from school because of depression and burn out.

Changing a locality and ambience was really needed to do. That’s why we moved from my home town to countryside, in the middle of nowhere. It was the best thing to do, because anxiety got over me in the previous place. Here I could start over, carefully shatter in pieces and then get myself together again. Also my dad lives here (and has actually born here) and some other relatives too. I’m very glad about it. It’s so peaceful, curing and just amazing atmosphere in this place, nature all around you. Perfect I think. And this big old farmhouse where we now live in with my fiancé was uninhabited, so it was just perfect situation. It’s in my family’s ownership so we did not have to buy it for ourselves or anything like that. This is a win-win situation for all!

So, now I’m getting to know my past and childhood, becoming whole again with help of psychological zone therapy. I was lucky to have just an amazing therapist, and it’s so great! This blog is another kind of therapy for me, it’s about crafting and doing things by hands and I want to share it with you. Even if it’s any difficulties in your life, you will manage. Life gives you what you need but only if you let go. It’s the most important thing to understand I think. I’m still on process and still have much to get through in my past, but it’s not going to take forever. In the right time, right place and right mind it will be a great success. I’m very grateful of everything in my life, even the hard times. Because without them, maybe I wouldn’t never have a chance to go through these things and be healed.

Without my fiancé and my family it would have been much harder to go forward. Your close ones are worth of gold. I trust in life and it will really give me the right people and make it all happen in the right ways if you just let it. Thank you for reading, means lot to me! ❤

With love, Anna