Blogihiljaisuus rikottu

img_9451

Postaus on kuvitettu jouluaaton nopeilla räpsyillä (viimeistä kuvaa lukuunottamatta. 🙂 )

Melkein kuukauden blogitauko on nyt takana päin. En suunnitellut sitä sen kummemmin etukäteen enkä myöskään ajatellut sen olevan ihan näin pitkä, mutta tarpeeseen se kyllä tuli. Tästä eteenpäin postaustahti voi olla oikeastaan mitä vaan, sillä sitä en uskalla etukäteen arvailla. Nyt kun joulu on saatu alta pois, niin alkaa olla taas kapasiteettia käytettävissä muihin asioihin. Meillä se oli yhtä reissaamista, kilometrejä tuli kolmena päivänä sellaiset 850! Ihan riittävästi siis. Tein tänäkin vuonna joululahjat itse, aiheena oli luonnollisempi kosmetiikka. Teen tästä projektista ja siihen kuuluvista tuotteista erillisen postauksen vähän myöhemmin, kuvat olen niistä jo ottanutkin.

Tässä kuukauden aikana pidin taukoa myös valokuvaamisesta (en koko kuukautta, mutta kuitenkin) ja sekin on tehnyt ihan hyvää. Alkuun se tuntui todella vaikealta, mutta tiesin että se oli vaan pakko tehdä. Olen käynyt valokuvausharrastukseni suhteen omassa päässäni läpi valtavan määrän epävarmuuden, riittämättömyyden, epäonnistumisen ja jopa häpeän tunteita. Huomasin taas olevani äärettömän ankara itselleni. Ihan liian ankara. En ollut työn jälkeeni tarpeeksi tyytyväinen, enkä ollut niin hyvä kuin olisin halunnut olla. Tunsin epäonnistuneeni kaikessa. Siksi kuvaustauko oli enemmän kuin paikallaan.

img_9348

img_9453

img_9544

img_9506

img_9422

img_9614
”Ovatko nämä kaikki minulle?!” (..Ei, eivät ne valitettavasti olleet. :D)

Kirjoitin muutamaankin otteeseen luonnoksia joulukuun alkupuolen olotiloista ja fiiliksistä, mutten koskaan julkaissut niitä. Tässä tulee suora lainaus viimeisimmästä:

”On kulunut likimain viikko siitä, kun olen edellisen kerran julkaissut blogissani mitään. Se tuntuu pitkältä ajalta, kun on tottunut tiheään postaustahtiin. Siltä istumalta kun marraskuu vaihtui joulukuuksi, iski minuun aika kova väsymys. Syyt siihen ovat varmasti moninaiset. Ei vaan ole ollut energiaa juuri mihinkään, ja olen valokuvauksenkin suhteen tehnyt vain pakolliset, enkä niitäkään ole jaksanut viedä vielä ihan loppuun asti. Ei vaan riitä energia. Keskittymiskyky ja kärsivällisyys ovat todellakin koetuksella tällä hetkellä. Sosiaalisissa tilanteissa joutuu ponnistelemaan vielä normaaliakin enemmän.

Toisaalta taas kun miettii, niin ei varmaan ole ihmekään että väsyttää. Olen jo useamman kuukauden ollut yleisesti ottaen yllättävän pirteä, vaikka toisinaan onkin muutaman päivän jaksoja jolloin väsymys vie voiton ja pitää puhtaasti vaan ladata akkuja. Olen tehnyt oikeastaan joka päivä jonkinlaista luomistyötä tai muuten kehittänyt itseäni ja taitojani. Valokuvaus on haukannut ison osan päivistäni, ja olenkin suorittanut ”täysiä työpäiviä” aiheen parissa melkein jokaisena päivänä jollain tapaa. Mutta olen myös nauttinut siitä valtavasti: uuden oppimisesta, sen soveltamisesta sekä kaikenlaisesta luomisesta ja ideoinnista.

Heräsin joitakin päiviä sitten siihen, että tunsin vahvaa levottomuutta ja rinnassani ahdistavan olotilan. Tunne on tuttu, olen siis käynyt tätä läpi ennenkin. Hyvin nopeasti yhdistin tuon tunteen mm. viime kevääseen ja työharjoitteluun. Huomaan ottavani taas ihan liikaa suorituspaineita ja olen aivan liian kriittinen itseäni kohtaan. Puhun nyt siis lähinnä valokuvaamisesta, mutta se varmaan pätee kaikkeen muuhunkin. Olen kyseenalaistanut kaiken osaamiseni, käynyt siis itseni kanssa suurta kamppailua siitä osaanko ylipäätään yhtään mitään. Onko minusta mihinkään? Olenko vain täysi surkimus, onneton valokuvaaja ja täysi epäonnistuja? Viime viikolla olleet kuvaukset olisivat omalta osaltani voineet mennä paremminkin, omasta mielestäni. En siis ollut omaan työhöni riittävän tyytyväinen. Totesin myös, että en pysty jatkuvasti kehittymään niin paljon kuin haluaisin. En vielä pysty ottamaan niin hyviä kuvia kuin haluaisin jo pystyä.

”Olisi pitänyt tehdä näin ja noin, tai olisihan minun nyt pitänyt edes tuo tajuta siinä vaiheessa.. Miksi en hoksannut tuota tai edes tuota asiaa?” Kuulostaako tutulta? Ehkä, sillä näitä tuntemuksia varmasti jokainen käy jossain elämänsä vaiheessa läpi. Kun kehityskaari on pitkään ollut nousujohteinen, on sanomattakin selvää että suvantovaihekin on tulossa. Nyt taitaa olla sellaisen aika. Pidän pienimuotoista taukoa ja yritän vaan levätä. Aionkin nyt olla tovin kuvaamatta muuta kuin tarvittavat, enkä aio myöskään päivitellä blogia ellei erityisesti siltä tunnu. Voi olla että tämä tunnetila menee ohi ja pian on taas täysi tohina päällä, kuka sitä tietää.

Mutta jos ei tule epäonnistumisia, ei tapahdu myöskään kehitystä. Se vaan on fakta. Menneistä on otettava opikseen, ja ensi kerralla osaan ottaa huomioon asioita joita en viimeksi osannut. Muutokset alkuperäiseen suunnitelmaan tuovat paineita ja niitä on opittava kuvaustilanteessa hallitsemaan. Se taas ei onnistu kuin treenin ja harjoituskertojen lisäämisellä.”

Niin, tässä sitä taas ollaan. Täytyy yhä vaan opetella olemaan vieläkin armollisempi itselleen. Tästä eteenpäin otetaan rennommin, mutta tavoitteet valokuvaamisen suhteen ovat silti kirkkaina mielessä. Kuvauskalustoni on myös saanut muutaman uuden jäsenen joululahjojen muodossa, tärkeimpänä Sigman 17-50mm f2.8 objektiivi. Vielä en kovin monipuolisesti ole sitä ehtinyt testailemaan, mutta tähän mennessä olen valintaani oikein tyytyväinen! Mietin, vertailin, pohdin ja järkeilin pitkän aikaa, että mikä se seuraava putki voisi olla. Mikä palvelisi minua kaikkein parhaiten juuri nyt? Tämä on oikein hyvä kittiputken korvaaja, vaikkakin on polttoväliltään paljon lyhyempi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä 2.8 valovoima läpi koko zoomausalueen on minulle tärkeämpää. Hintakin oli oikein maltillinen tarjouksen ansiosta. Kuvanvakaaja toimii hyvin ja tarkennuskin pelaa mallikkaasti! Kerron tästäkin lisää sitten, kun olen ehtinyt kuvaamaan sillä enemmän ja monipuolisemmin.

img_9431

Eilen (tapaninpäivänä) minusta tuli virallisesti kummitäti! ❤ Poitsun nimeksi tuli Jukka Juhani ja kummitäti on hurjan ylpeä suojatistaan! Ensimmäiset vauvakuvaukset meillä oli joulukuun alussa, kun räpsin tästä pikku hurmurista kuvia. Teen siitäkin vielä erillisen kuvapostauksen tänne kunhan ehdin ja jaksan. Tein Jukasta kuvakirjan johon lisäsin minua syvästi koskettavia laulunsanoja poikaan liittyen, sekä kummitädin terveiset elämänohjeineen päivineen. Se on minun ensimmäinen kummilahjani hänelle. Nyt hän ei siitä tietenkään vielä mitään ymmärrä, mutta vähän vanhempana sitten!

Loppuun haluan vielä mainita, miten äärettömän kiitollinen olen yhä ja edelleen kaikesta mitä minulla on. Olen onnekas kun minulla on ympärilläni ymmärtäväisiä läheisiä ihmisiä. Mitä tekisinkään ilman heitä kaikkia? Kiitos kun olette olemassa! ❤

Ihania ja rentouttavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille! ❤

Rakkaudella, Anna

img_9743

Advertisements

8 kommenttia artikkeliin ”Blogihiljaisuus rikottu

  1. Ihana kun olet linjoilla taas! Olen käynyt ihailemassa vanhoja kuviasi kun uusia ei ole näkynyt. Mutta elä rauhassa omalla tahdillasi, jaksan kyllä odotella kuviasi 🙂 Onnea myös uudelle kummitädille!

    Tykkää

  2. Onnea kummitädille! Ihanat ovat nuo ”nopeat räpsysikin”. Turhaan olet itseäsi kohtaan niin kovin kriittiinen. Ymmärrän kyllä halusi oppia ja turhautumisenkin. Nostan hattua ambitiollesi ja ahkeruudellesi. Postaustahti kannattaa tosiaan pitää itselle sopivana, muuten tässä ei ole mitään mieltä. Jään odottelemaan uusia kuvia, mutta siis sinulle sopivaan tahtiin!

    Tykkää

    • Kiitos paljon Saara! Ihana ja kannustava kommentti! Ihmisluonto on erikoinen vempele, joskus ihan järjen vastainenkin. 🙂 Aiemmin tiheä postaustahti tuntui hyvältä, mutta nyt en sitten osaa enää sanoa millä tavalla jatketaan. Eilen oli piristävää touhuta taas täällä blogin puolella ja sain muutaman postauksenkin tehtyä valmiiksi. Mukavaa viikkoa! 🙂

      Liked by 1 henkilö

  3. Tuttu tunne tuo riittämättömyys, huonnommuus ja osaamattomuus. Ja kriittisyys itseä ja tekemisiään kohtaan. Itse olen pohtinut jo pidempään koko blogin ylläpitämisen mielekkyyttä, mutta aina sitä jotenkin vaan on innostunut taukojen, pidempien ja lyhyempien jälkeen jatkamaan. Pimeä syksy ei innosta kuvaamaan -ehkäpä lisääntyvä valo tuo mukanaan innostuksen. Ainakin se piristää 🙂 Ja onnea upouudelle kummitädille! Tiedätkö, aika menee nopeammin kuin uskotkaan; Juuri kutsuin esikoiseni kummitädin pojan 18-vuotissynttäreille 🙂

    Tykkää

    • Kiitos sanoistasi Pauliina! Jotenkin lohdullista kuulla että että meitä epävarmuuden kanssa kamppailijoita on muitakin. On varmasti viisasta ottaa blogiin (tai mihin tahansa asiaan) toisinaan vähän etäisyyttä, jotta kokonaisuuden hahmottaa paremmin. Kaukaa näkee lähelle vai miten se oli. 🙂 Tuo pimeän vuodenajan ”kirous” on toki yksi valokuvausintoa latistava tekijä, kun valoisa aika on niin kovin lyhyt. Toisaalta se on pakottanut ainakin minut katsomaan maailmaa taas kerran ihan uudella tavalla (joskin toivotan kevään ja lisääntyvän valon erittäin, erittäin tervetulleeksi kun sen aika koittaa! :D) Ja kiitos kovasti, sitä olen kuullut muidenkin kummitätien (ja äitien) sanovan! Aika kuluu kuin siivillä ja ihan huomaamatta 🙂

      Tykkää

  4. Hienoa että ”mörkö” on selätetty! Hyvä on pitää päivänkin lomaa bloggailuista, kun rupeaa tulemaan tupakkariippuvuuden kaltainen paine. Minusta sinulla on ollut kyllä onnistuneita kuvia.

    Tykkää

Kommentti ilahduttaa aina ❤

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s