Sunnuntaina tuli sellainen olo, että on pakko saada purkaa tunteita jollain tavalla ulos, eli ilmaista itseään kuvien avulla. Kun on ollut kuukauden verran kuvaamatta tai tekemättä mitään kovin luovaa, on sanomattakin selvää että jossain vaiheessa asiaan on otettava kiinni ettei pää hajoa. Jonkinlainen visio kuvista oli olemassa; jotain melankolista ja tummanpuhuvaa, tummat silmänympärykset, nurkassa lojunut ikkunanpoka. Mitään sen tarkempaa ei kuitenkaan ollut, joten päätin vaan antaa fiiliksen viedä!
Aloitin maskeerauksesta. Purin ”kiukkuani” siveltimen vetoihin; luomiväripaletista käytin mustaa, punaista ja violettia. Yritin maalailla mustelmia, joskin niistä tuli aika haaleita kun ei tuo pigmentti tahdo markettimeikeissä oikein riittää. Lopulta naamani alkoi kumminkin näyttää siltä kuin olisin saanut turpaani pahemman kerran… Kuvissa se ei kylläkään (onneksi) näytä yhtään niin pahalta!
Lopulta kuvasarjan nimeksi tuli ”Tunne, jolla ei ole nimeä”
Kokeilin myös muutamia tuplavalotuksia kameralla, joka onkin uusi ominaisuus allekirjoittaneelle, sillä vanhassa kamerassa sitä mahdollisuutta ei ollut! Eli kuvia otetaan kaksi peräkkäin, ja kamera sitten yhdistää ne yhdeksi otokseksi.
Filmikamerassa tämä onnistuu myös, ja sieltä koko idea onkin peräisin. Voisihan tuon koneellakin tehdä, mutta rakastan sitä ajatusta ettei voi koskaan tarkkaan tietää millainen lopullisesta kuvasta tulee, vaan se on aina arvoitus! ❤ Siksi filmikuvauskin kiehtoo, en vaan ole saanut vielä(kään) aikaiseksi perehtyä siihen. Mutta kaikelle on oma aikansa, uskoisin. 🙂
Kukat/heinät olivat (taas kerran) kuivuneet maljakkoon työpöydälleni, sillä en ikinä muista heittää niitä ajoissa pois! 😀 Nyt ne pääsivät vielä viime töikseen hyötykäyttöön hiuksia koristamaan. Otin kuvat makuuhuoneen ikkunan edessä, joka on länteen/luoteeseen päin. Sateisen ja pilvisen päivän johdosta ISOa piti kiikuttaa hitusen ylös, 500 paikkeille. Aukko oli 3,5 ja valotusaika 1/100sec. Heijastimia en jaksanut alkaa viritellä, vaan pelkkä ikkunan valo sai riittää tällä kertaa.
Epätäydellisyys ja säröt ovat alkaneet viehättää vielä entistäkin enemmän. ❤ Haavoittuvaisuus myös, koska sitähän me kaikki olemme, halusimme tai emme. Siksi en esimerkiksi jaksa omaa ihoani photoshopilla enää käsitellä. Ja vaikka automaattitarkennus ei osuisikaan yhtään mihinkään, niin ei se silti tarkoita että kuva olisi epäonnistunut. Päinvastoin, silloin kuvasarjaan tulee vain lisää mielenkiintoa ja kokonaan blurri kuva jättää mielikuvituksellekin varaa! 🙂
Odotan muuten innolla syyskuussa alkavaa Ahjolan valokuvauskurssia jolle ilmoittauduin. Kurssin nimi on ’Valokuvailmaisun konkarit’, ja se on suunnattu jo useamman vuoden aktiivisesti kuvausta harrastaneille. Itsehän olen aktiivisesti kuvannut vasta noin kaksi vuotta, mutta rohkenin silti liittyä mukaan, sillä valokuvailmaisun perusteet ovat kuitenkin jo hallussa ja aihe sekä siinä kehittyminen kiinnostaa kovasti. 🙂
Vuosi sitten osallistuin Ahjolan ’Ihminen kuvassa’ -kurssille, ja teinkin siitä muutamia postauksia (linkit alla). Kiinnostaisiko teitä lukea niitä tälläkin kertaa? 🙂 Kotitehtäviä saamme toivottavasti tällä tulevallakin kurssilla, joten niitä ainakin tulen täällä blogissa jakamaan!
Henkilökuvauskurssin loppu häämöttää
Seuraa blogia: Portfolio – Instagram – Facebook – Bloglovin’ – Blogipolku – Blogit.fi – theblogjungle
